TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu
Milloin olit ensi kerran ylpeä tanssitaidostasi? (Susanna 2004-05-23 13:16)

Milloin olit ensi kerran ylpeä tanssitaidostasi?

Susanna
2004-05-23 13:16

...eli vastaan itse pohjustukseksi. Vanhempani opettivat alle kouluikäisenä perustanssit, valssin, humpan ja jenkan, myöhemmin tangonkin. Kuulun ikäpolveen, jolloin tanssikulttuuri oli voimissaan ja vanhempani kävivät nuorisoseuralla tanssimassa viikonloppuisin. Yksi tällainen oli ihan kahden kilometrin päässä ja vanhemmat ottivat minut aina mukaansa, koska itse halusin niin. Kun toisella koululuokalla oli kyläkoulun liikuntatunnilla aiheena tanssiminen, niin olin tosi innoissani. Jostain syystä muiden lasten ilmeet ei kyllä olleet niin innostuneita :o) Kun opettaja näytti ensimmäiset askeleet valssista ja katseli kuinka me opittiin. Kun jo itse osasin perusaskeleet, niin opettaja pyysi juuri MINUT hiljaisen, ujon tytön parikseen. Tällöin tunsin ekan kerran osaavani tanssia, kun opettajakin kehui ja pyysi lähettämään muiden lasten vanhemmille terveisiä siitä, että vastaavasti muutkin vanhemmat tukisivat heidän tanssinopettelua ja antoi kotitehtäväksi valssin harjoittelemisen omien vanhempien kanssa :o)


Puujalka 2004-05-23 17:28 =>

Tanssitaidostani en edelleenkään voi olla niin 'ylpeä', mutta jonkinlaista kehitystä on ehkä tapahtunut harrastuksen aloittamisen (joskus 1998) jälkeen.

Tanssiurani alkuvaiheilta on jäänyt mieleen lukuisat naama/peruspakit, joita nykyään harvemmin tulee (johtuu tuttujen hakemisesta tosin tämäkin)

Siinä vaiheessa huomasin taitojen kehittyneen, kun pro-tason tanssijat tulivat hakemaan muutenkin kuin kiitoshaulle. Ja varsinkin niinä iltoina, jolloin haettavina olisi ollut myös pro-miehiä.

Kyllä siinä pientä ylpeyttä tuntee, kun askeleet sopivat eikä tanssitettava odota kappaleen päättymistä tylsistynyt ilme naamalla.

Ja samaa ylpeyttä tuntee joskus tanssiessaan käsilaukkurivistön edessä. Sieltä saa joskus 'ihailevia' katseita.


Upcider 2004-05-23 21:36 =>

Meikäläisen mieleenpainunein ilta oli pari vuotta sitten Rajavaaran lavalla. Eräs savolinnalainen pro:ksi luokiteltava pitkän huiskea nuori mies totesi hitaiden valssien jälkeen "olitpa kevyt vietävä". Lyhyellä tanssiurallani moinen kommentti kohotti molemmat rinnat rottigille välittömästi ja vieläkin masikseen vaipuessani muistelen että olen joskus ollut jollekin mieleinen tanssitettava.


Elisa 2004-05-23 21:35 =>

Sain olla ylpeä tanssitaidostani toissa lauantaina.

Minua haki ennestään tuntematon mies, joka tanssi foksia tavalla, joka kertoi hänen olevan ei-kovin-tottunut tansseissa kävijä. Minä kuitenkin seurasin enkä sotkenut hänen enkä omia askeleitani. Mies kysyi, olenko käynyt tanssikursseilla. Vastasin käyväni vieläkin. Kerroin, että kaupungissa on paljon hyviä tanssikouluja. Kysyin, mitä hän haluaisi oppia. Hän sanoi, että valssi on vähän hakusessa. Minä sanoin, että valssin oppii varmasti helposti kurssilla, pari kolme tuntia riittää alkuun, ja sitten ei muuta kuin lavalla kokeilemaan.

Olin ylpeä itsestäni siksi, että kerrankin (viimeinkin?) osasin yhdistää kaikki ne asiat, mitä muissa ihmisissä olen aina tanssiasioissa arvostanut: seuraamista(/vientiä), seurallisuutta, ystävällisyyttä ja myönteisyyttä.


4711 2004-05-23 21:44 =>

En koskaan.


Kikka 2004-05-23 23:08 =>

hmmm,,, ylpeä en halua enkä voisikaan olla. Tyytyväinen omaan "kehityskelpoisuuteen" kyllä olen ollut. Vaikeuksien kautta ....

On toki ollut useita tilanteita, jolloin olen saanut positiivista palautetta ja tanssi on itsestäkin tuntunut hyvältä, ja monia tilanteita, jossa olen ähissyt ja puhissut, koska en millään kaikkea osaa niinkuin haluaisin, tavoitteethan asetan vain minä itse...

....mutta ylpeäksi en elämän millään osa-alueella tule, koska en halua tulla.


Trickster 2004-05-24 0:40 =>

Analysoin tätä kysymystä mielessäni ja tässähän kysyttiin että milloin olin sen ensimmäisen kerran ylpeä tanssitaidostani. En ole aivan varma siitä, mitä ylpeydellä tarkoitetaan, samoin tuo tanssitaito tarvitsisi ehkä hieman syvällisempää määritelmää. Samoin tässä kysytään minun henkilökohtaisia tuntemuksiani. Minkä ikäisenä ihminen voi tuntea ylpeyttä? Ja missä vaiheessa ihminen on ihminen? Alkaako ihmisyys syntymästä, vai olinko olemassa jo äitini kohdussa, isäni ajatuksissa vaiko jo vielä aiemmin? Voitin ainakin valtavan suuren kilpailun siittiönä munasoluun ykkösenä sprintatessani, tuosta nyt ainakin tulisi voida ylpeyttä tuntea :)

Mutta yksinkertaistetaan tätä kysymyksenasettelua vaikka niin, että henkilönä uskoisin ensimmäisen kerran tunteneeni ylpeyttä pienenä vauvana, kun vanhempani ovat minun liikkumistani ääneen ihastelleet ja minulle leperrelleet. Ensimmäinen ylpeä hetki, jonka itse tällä hetkellä muistan, oli suorittamani yhdistetty laulu- ja soolotanssiperformanssi perheelleni ehkä noin nelivuotiaana?

Monen monituista kertaa tuon jälkeen olen tuntenut suurta tanssin tuomaa mielihyvää, jota varmaan voisi ylpeydeksikin nimittää. Viime aikoina suurinta mielihyvää on usein tuottanut tanssiminen yksin tai ryhmässä, mutta on ollut myös useita aivan upeita kokemuksia paritanssin parista. Kiitos näistä upeista hetkistä niille ihmisille, joiden seurassa olen tuota mielihyvää saanut yhdessä kokea. Tuohon mielihyvän tunteeseen, jota ylpeydeksi voi nimittää, on aina liittynyt vahva emotionaalinen 'varmuus' siitä, että on onnistunut tuottamaan mielihyvää toiselle ihmiselle.

Kommentit: [Pia M]


Mieluummin tanssimaan kuin lenkille 2004-05-24 7:29 =>

Helppo vastaus olisi: en koskaan (vielä). Joskus joku hakee jollekin ei perustanssilajille kysyen - osaatko tätä? Voi vastata - En tiedä, mutta kokeillaan - vaikka tietää osaavansa. Tällöin on mukava seurata varauksellisuuden sulamista tanssimisesta nauttimiseksi. Tyytyväinen voi olla siitä, että aina voi lähteä liikkeelle, kun haetaan. Ei tarvi antaa "osaamattomuuspakkeja".


Tintti 2004-05-24 9:11 =>

Ylpeä - no joo.... Mutta se onnellinen ja iloinen fiilis mikä tulee kun huomaa vuoden kehityksen tuloksen, se on mahtavaa.

Eräs esimerkki: Kun tanssimista aloitin n. vuosi sitten, oli eräskin tuttu joka yleensä haki hitaalle foxille tai vaihtoaskelilla tanssittavalle kappaleelle - muutaman kerran illassa. Katselin aina kauhulla kun näin saman kaverin FUSKAAVAN, ja ajattelin että toivottavasti ei meikää tuommoiselle hae, kun en mitään kädenalijuttuja osaa...

Nykyään tanssitaan lähes aina pelkkää fuskua ja montakin kertaa illassa eikä hirvitä yhtään... Voin siis olla YLPEÄ kehityksestäni..


Susanna 2004-05-24 9:49 =>

Ehkä asetin kysymyksen liian voimakkaalla sanalla ja sen helposti ymmärrettiin väärin. Hain vain sitä, että kuinka monelle muulle jokin tapahtuma/tilanne/tanssittaja tai tanssitettava on ilmaissut tyytyväisyytensä niin mieleenpainuvasti, että sen muistaa koko elämänsä. Itselleni oma tilanteeni oli merkittävä "ensimmäinen rajapyykki" tanssimisen suhteen. Enkä voinut siitä syystä olla käyttämättä ylpeys-sanaa, kun oli omista vanhemmistani kyse, muussa tilanteessa en sitä käyttäisi, koska ilman vanhempiani en ehkä olisi innostunut tanssimisesta. Pienenä heitä lavalla katsellessani tunsin suurta ylpeyden aihetta siitä, että he olivat vanhempiani ja haaveilin isona osaavani samalla tavalla. Sitä osaanko tänä päivänä samalla tavalla, niin ei tiedä kuin minua tanssittaneet ja vaikka osaisinkin, en haluaisi sillä ylpeillä, koska se ei kuulu lavoille.

Halusin vain tietää löytyykö keskustelijoiden joukosta muita, joilla on vastaavia tilanteita sattunut elämän varrella, joka on vaikuttanut tanssimisen halukkuuteen.


Manjaana 2004-05-24 11:23 =>

Hain vain sitä, että kuinka monelle muulle jokin tapahtuma/tilanne/tanssittaja tai tanssitettava on ilmaissut tyytyväisyytensä niin mieleenpainuvasti, että sen muistaa koko elämänsä.

Kun ylpeydestä puhutaan, tulee ensiksi mieleen, että ylpeys käy lankeemuksen edellä...

Ylpeä olen lapsistani, olen aina ollut ja olen myös kokenut melkoisen hyvin onnistuneeni äitinä, mutta tanssimista en osaa ylpeyteen yhdistää, mielihyvää olen kyllä tuntenut, kun huomaan oppineeni jotain uutta tai kun tanssi sujuu erikoisen hyvin vasiten jos se menee sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa ennen on tökkinyt. Yritän kuitenkin aina olla nöyrä, koska tiedän myös ettei mitään "tanssihekumaa" tulisi/olisi ilman niitä satoja miehiä, jotka sitkeästi ja aina vain uudelleen jaksavat kanssani tanssia, opettaa, tahkoa ja hioa..

Muutaman kerran on mieleni täyttynyt erikoisen suurella mielihyvällä tanssin saralla, aikoinaan Puistiksessa, kun kavaljeeri juoksi koko salin poikki ehtiäkseen hakea minut tanssille, siinä oli jo yritystä...;o))

Koivulan Tommin myönteinen palaute minulle oli myös sellainen h-hetki ja sitten ihan jokunen aika takaperin, kun eräs herra-pro haki Manjaanan ensimmäistä kertaa jivelle, silloin tuli tunne, että olen kehittynyt oikeaan suuntaan.. ;o))


Valssimies 2004-05-24 17:56 =>

Ensimmäistä kertaa olin ylpeä reilu vuosi sitten, kun Hyvinkään järjestötalon sunnuntaitansseissa oli naistentunnilla kolme hakijaa jonossa eikä naistentunnilla tarvinnut istua hetkeäkään.

Kyllä mä olen vähän ylpeä monista daameilta saamistani sydäntä lämmittävistä kommenteista, joita en kuitenkaan tässä mainitse. Ehkä alan luottaa siihen, että osaan nyt parin vuoden harjoittelun jälkeen tanssia edes jotenkin?! Vaan ei se ylpeys päähän nouse. Montaa lajia en osaa lainkaan ja niitäkin, joita osaan, tanssin vain yhteisen mukavuutemme vuoksi.


Pete P. 2004-05-25 11:48 =>

Ekaa kertaa tunsin olevani ylpeä tanssitaidostani yläasteella, kun muutama liikuntatunti oli pyhitetty tanssille. Se oli niitä harvoja kertoja yläasteella, kun tytöt ja pojat olivat samalla liikuntatunnilla. Yläasteikäisenä olin ehtinyt käydä tansseissa jo sen verran, että olin ehtinyt oppia perustanssit.

Ensin muodostettiin parit ja siinä sitten opettajien (tyttöjen ja poikien liikunnanopettajat) johdolla opeteltiin valssia, opet keskellä ja me muut sivustalla. Heti kyllä huomasi, että meidän (siis poikien) opettajalla ei oikein valssi sujunut putkeen. Jonkun aikaa kun oltiin valssattu, tyttöjen liikunnanopettaja tuli sivulle, otti minua kädestä ja veti keskelle salia ja pyysi muita katsomaan kun tanssimme. Mainittakoon tässä vaiheessa, että tyttöjen liikunnanopettaja oli ehkä kolmekymppinen kaunotar, jota aina poikien kanssa kaihoisasti katseltiin murkkuikäisen kiihkolla. Siinäpä sitten naama tulipunaisena tanssin tuon kaunottaren kanssa ja vaikka tavallaan hävetti kun kaikki katsoivat, niin tavallaan toivoin, ettei se tanssi loppuis koskaan. Sillon tuntui etten mahdu housuihini, en henkisesti, enkä melkein fyysisestikään :)

Ah, vieläkin tulee kylmät väreet kun muistelee :)

TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu