TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu
Tanssinopettajaksi ei käy kuka tahansa (Raili Laine 2004-02-29 13:40)

Tanssinopettajaksi ei käy kuka tahansa

Allu
2004-03-10 9:18

Harrastajan ja ammattilaisen erot opettajana?

On aika mielenkiintoista, että moni on täällä todennut, että harrastajien valmennuksessa on väistämättä joitain puutteita verrattuna ammattilaisiin... Kuitenkin toisessa keskustelussa todella moni on kiitellyt (lavaguru-leiriin liittyen) Koivuloiden opetusta samoin kuin Arstilan. Kuitenkin Koivuloiden verkkosivun mukaan heillä ei ole muodollista tanssinopettajakoulutusta, vaan he ovat ”Suomen Tanssiurheiluliiton valmentajakouluttajia, sekä aktiivisia lava- ja kilpatanssijoita”, ja lisäksi omaavat kilpailullisia meriittejä MM-titteliä myöten. Samoin Arstila on verkkosivunsa mukaan kilpaillut melkein kaikissa mahdollisissa paritansseissa menestyksekkäästi, muttei omaa tanssinopettajan koulutusta.

Minusta tämä jo osoittaa, että täällä esitetyt johtopäätökset ovat hivenen hätiköityjä... Ilman koulutusta ainakin VOI olla aivan loistava tanssin opettaja.

Itse olen ollut useamman aivan loistavan ammattilaisen tunnilla – samoin kuin sellaisten ammattilaisten, joiden tunnille en toista kertaa mene. Vastaavasti harrastajapuolelta minulla on aivan huikean hyviä kuin myös negatiivisiakin kokemuksia. On aivan selvää, että osa näistä pitämisistä on myös kurssilaisesta kiinni, eli varmaankin minä pidän yhdestä, joku taas toisesta opetustyylistä, mutta uskon, että kuka tahansa löytäisi vastaavia kokemuksia kummaltakin puolelta.

Olennainen systemaattinen ero, joka minusta näiden kahden ryhmän välillä ei ole niinkään pedagogisessa osaamisessa. Harrastajat usein kouluttavat itseään nimenomaan tanssin opettamisessa – yhtä hyvin seuratanssi-, vak/lat- kuin swing-tanssipuolellakin. Lisäksi moni tuntemani tanssin harrastajaopettaja on ammatiltaan opettaja tai muuten omaa pedagogista koulutusta.

Olennainen systemaattinen ero on minusta innostuksen muodossa: toisella se kumpuaa professionaalisesta paneutumisesta, toisella harrastuksen innostuksesta. Kummassakin on puolensa. Itse en haluaisi valmentaa enempää kuin korkeintaan kolme tuntia viikossa – mutta ne teen täysillä ja hyvin valmistautuneena, kerään palautteet joka kurssista ja kehitän valmentamistani. Toinen tekee samaa asiaa työkseen kymmeniä tunteja viikossa, ja hyvä niin, hänellä innostus kumpuaa erilaisesta lähteestä. Tästä seuraa se, että toisella on enemmän innostusta, toisella kokemusta. Minua itseäni monesti kiehtoo se, että valmentaja on paneutunut asiaansa harrastustyyppisellä kiinnostuksella, se näkyy tunneilla usein positiivisesti. Toisaalta kokemattomuus ja osaamattomuus voi sitä toisinaan kompensoida.

Toinen pitää mansikkahillosta, toinen vadelmahillosta: tärkeintä on, että jokainen löytää itselleen sopivan opetuksen. En itse tekisi mitään suoraviivaista linjausta ”vain xxx osaavat opettaa tanssia”. Omien kokemuksieni (ja näköjään myös muiden, kun em. Koivuloita täällä on kovasti kehuttu) mukaan sitä ei voi papereista nähdä. Sen sijaan suosittelen jokaiselle, että jos vain mahdollisuus on, menkää sekä paikkakuntanne tanssikouluun että seuraan yhdelle tai muutamalle tunnille, ja valitkaa se, mikä sopii juuri teille. Yksittäiset kokeilutunnit ovat monesti ilmaisia, tai ainakin halpoja.

Edellämainitulla en halua sanoa, että harrastajat ovat parempia valmentajia. Ammattilaisille on paikkansa, he luovat toimintaan jatkuvuutta ja tuovat tärkeää pedagogista ja teknisesti osaavaa otetta, jotka ovat minusta olennaisia, että lajit laajenevat ja kehittyvät! Toisaalta harrastajat rekrytoivat usein uusia ihmisiä lajeihin, ja sikäli tukevat koko tanssiharrastuksen kehitystä, joka on hyödyksi kummallekin sektorille. Kummallakin on paikkansa, ja yhteistyö olisi paras lähestymistapa. Emme kamppaile samoista ihmisistä, vaan tanssin harrastajien määrä lisääntyy sitä mukaa, kuin innostavaa toimintaa järjestetään ja markkinoidaan!

Eri tasot

Raili Laine kirjoitti täällä, että opettaminen onnistuu vain heikosti ilman syvällistä kouluttautumista ja paneutumista pedagogiikkaan. Samassa viestissä hän mainitsi yliopistokoulutuksesta. Minulle tulee tästä mieleen kysymys: miten ylempiä tasoja pitää opettaa? Jos nimittäin käytetään yliopistokolutusta esimerkkinä, niin siellähän opettajat eivät ole pedagogisesti koulutettuja lainkaan! Edelleenkään opetustaitoa ei käytännössä edellytetä yliopistojen virantäytössä (on annettava opetusnäyte, joka käytännössä aina hyväksytään). Sen sijaan Humboldtilainen yliopisto perustuu ideaan, jossa opiskelijat ovat nuorempia kollegoita, ja opettajat ovat aina tutkijoita. Ts. opettaja on ylimmässä opinahjossa alansa hyvä osaaja, ei opettaja. Jos siis otetaan esimerkki koulumaailmasta, niin se menee ylimmän opetuksen osalta kyllä päinvastoin, kuin Raili kirjoitti, vaikka peruskoulun ja lukion osalta toki Raililla on hyvä pointti.

Minusta sama pätee jossain määrin tanssiin. Olen hämmästellyt, miten sama henkilö voi opettaa rinnakkain yli kymmentä eri lajia ja niissä myös ylempiä tasoja. Käytän esimerkkinä omaa päälajiani boogie woogieta, mutta sama pätee muihinkin. Käytän itse sen opetteluun keskimäärin vajaan kymmenkunta tuntia viikossa, sisältäen ulkomaisten huippujen ryhmätunteja, yksityistunteja jne. Kun lisäksi vielä aktiivisesti seuraan kilpailuja ja lajin kehitystä pysyn mielestäni suht. hyvin mukana tuon elävän lajin kehityksessä, ja voin valmennuksessa opettaa tämän päivän BW:ta myös kilpatasolle.

Näin äkkiseltään tarkastellen alkeiden opettaminen sujunee vähän vähemmälläkin seuraamisella, mutta jatkotasojen osalta en oikein ymmärrä, miten niitä voi opettaa kymmenessä lajissa, jotka kaikki lienevät eläviä ja muuttuvia. Ehkä ne, joilla on kokemusta voivat valottaa... Joku täällä siihen puuttuikin, kun tanssikoulut eivät vaikuta voivan koskaan suositella toisiaan, vaikka erikoistuminen voisi olla kaikkien etu. Se on minusta hyvä pointti ja tanssikoulujen itsetutkiskelun paikka.

Yksi oppimisen muoto on myös perinteinen ”mestari-oppipoika” -malli, joka on nykyään virallistettu Suomessa tutkintoon johtavaksi oppisopimukoulutukseksikin. Sitä ei kannata väheksyä. Se on yksi malli, jolla historiassa on opittu käden taitoja, ja miksei jalankin. Se on edelleen toimiva rinnakkainen oppimisen malli, ja sikäli harrastajavalmentaja ei välttämättä edes tarvitsisi koulutusta, jota heillä käytännössä (SUSEL:n tai STUL:n puolesta tai muuten) kyllä usein myös on.

Näyttämisen halu?

Raili Laine kirjoitti: ”Amatööriohjaaja tulee tunnille useimmiten näyttämään mitä itse osaa.”. Tämän väitteen täytyy perustua ennakkoluuloihin. Itse en nimittäin ole moiseen ilmiöön törmännyt, vaikka olen ollut monen amatöörin tunneilla. Myöskään omista kursseistani keräämissäni palautteissa (jokaisesta kurssista usean vuoden aikana) en ole koskaan lukenut kenenkään kokeneen moista.

Harrastajilla on yleensä paljon mahdollisuuksia esiintyä: seurojen kautta esiintymisiä on runsain mitoin ja varsinkin kilpailijat pääsevät kilpailuissa säännöllisesti mittaamaan taitojaan tuomareiden ja yleisön edessä. Ei sen lisäksi tarvitse ryhmälle näyttää, kyllä valmentaja on se, joka osaa joka tapauksessa. Sen sijaan ryhmän edessä olo ekoilla kerroilla jännittää, myöhemmin käy tutummaksi, ja joka tapauksessa valmentaja elää ryhmän kautta tilannetta. Itse saan tyydytystä, kun huomaan ihmisten oppivan, heidän tanssinsa kehittyvän, ja sama käsittääkseni pätee useimpiin harrastajavalmentajiin. Parhaita hetkiä valmentaessa ovat ne, kun huomaa ihmisten oivaltavan asioita ja kehittyvän ja toisaalta ne, kun saa palautetta omasta toiminnastaan ja pääsee sitäkin kehittämään ja huomaa kehittyvänsä valmentajana.

Lopuksi

Yhteistyö olisi se juttu, ja toisaalta vapaan yhteiskunnan hengessä ihmisillä mahdollisuus kokeilla ja löytää kukin oma tapansa harrastaa. Toivottavasti kukin löytää oman tyylisensä tanssikurssin ilman isompia ennakkoluuloja!

Yhteistyötä voisimme vaikkapa aloittaa sillä, että käyn Raili sinun boogie woogie -tunnillasi ja sinä minun, kun kerran opetamme samassa kaupungissa kahtakin saman nimistä ryhmää (alkeet ja jatko2). Sen jälkeen voimme jutella yhdessä tanssin opettamisesta, kun kummallakin on käsitystä siitä, mistä toisen opetuksessa puhutaan. Luvataan vain olla hiljaa tunnilla, ja jutellaan sen jälkeen, jooko? Palataan tähän sähköpostilla, jos sinua kiinnostaa.

terveisin,

Aleksis Nokso-Koivisto

PS. Vähän vielä itsekritiikkiä: todennäköisesti se, että olen ollut pääosin isoissa tanssiseuroissa (yli 500 jäsentä) vaikuttaa siihen, että tapaamani harrastajavalmentajat ovat olleet poikkeuksellisen paneutuneita tehtäväänsä. Isoilla seuroilla on mahdollisuuksia järjestää valmentajilleen koulutusta ja valmentajiksi ehkä valikoituvat niissä myös vain innokkaimmat ja osaavimmat, mene ja tiedä. Varmasti täällä kirjoitetuissa kriittisissä näkemyksissäkin on perää.

TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu