TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu
Väliinputoajat tanssilavakulttuurissa, perusteluja (Kontradiktio 2014-11-08 18:26)

Tunteet

Pia M
2014-11-11 19:42

Jollekulle saattaisi livahtaa mieleen, ettei oikein haluta olla se, joka tuottaa mielipahaa, olemalla TAAS haettvaa heikompitasoinen tanssittaja?

Aina välillä tulee piipahdettua, ja taas piipahdin... palstalla, siis. Vaikken enää tanssikaan, niin vanhaa sanontaa mukaillen: ihmisen saa kyllä pois tansseista, mutta tanssia ei saa pois ihmisestä... tai jotain... kai.

Kaksi ja puoli vuotta lähes totaalista tanssimattomuutta antaa aika paljon etäisyyttä ja uutta perspektiiviä asioihin. Mä olen joskus aikaisemminkin sanonut, että paritanssi nimenomaan lavatanssimuodossaan on hyvin läheisriippuvainen harrastus, ja sille on aina sitten vähän irvistelty että kun sitä läheisriippuvuutta nyt joka paikassa tahdotaan nähdä.

Mutta asiahan on nimenomaan sillä tavalla, että paritanssia ei voi harrastaa yksinään, siihen tarvitaan pari, toinen ihminen, "läheinen." Kun henkilö lähtee tansseihin, hän ikään kuin antaa oman onnensa avaimet pois. Illan onnistuminen tai epäonnistuminen on usein kiinni niistä muista ihmisistä, läheisistä. Ja valitettavasti tämä kärjistyy hakukäytäntöjen takia juuri naisten kohdalla. Hakeeko kukaan? Hakeeko kukaan itseä miellyttävä? Hakeeko joku, jonka en toivoisi hakevan? Ja näiden toteutuneiden tai toteutumattomien hakujen mukaan sitten tulevat tunteet: ilo, kun haetaan. Iso ilo, jos haetaan paljon. Suoranainen riemu, jos hakee joku toivottu, ja ihan huikea riemu jos hakee moni toivottu. Ja sitten se kolikon kääntöpuoli: pettymys, suru, hylätyksi tulemisen ja kelpaamattomuuden tunne jos kukaan ei haekaan - tai korkeintaan hakee se, jonka ei toivoisi hakevan.

On loppujen lopuksi aika hurjaa, miten paljon vastuuta JA VALTAA omasta onnestamme me annetaan jopa lähes ventovieraille ihmisille. Istutaan tai seistään siellä tanssilavan reunalla ja katsellaan kavaljeereja: ilahduttakaa minua, älkää tuottako minulle pettymystä ja surua. Tehkää minut onnelliseksi, älkää satuttako. Ja tämä jos mikä on läheisriippuvaista, oikein malliesimerkki siitä. Annetaan oman onnen avaimet toisten taskuun, ja sitten kärsitään kun he eivät käytäkään niitä kuten me haluaisimme.

Kuten todettua, tämä on vähän tämän meidän lavatanssikulttuurimme luonne. Jotain voidaan tehdä, mutta kaikkein eniten voi tehdä jokainen tahollaan. Jos (nais)henkilö tietää, että hän tulee onnelliseksi siitä että saa tanssia koko illan ja mieluusti parhaimpien tanssijoiden kanssa, ei riitä että hiljaa luovuttaa onnensa avaimet pois ja jää odottamaan. On toimittava, kuten niin monet täällä ovat jo kertoneetkin. Omaa onneaan on oikein tavoitella. On ihan oikein tehdä työtä sen saavuttamiseksi. Kursseja, leirejä, iloista mieltä, aktiivisuutta tanssipaikoilla, rohkeutta hakea myös miesten haulla, urheutta kohdata mahdolliset pakit sortumatta katkeruuteen...

Ajattelen tässä myös aika paljon sitä, miten vaikeaa omia tunteita on joskus kohdata ja käsitellä. Se pettymys, suru, suoranainen häpeä ja hylätyksi tulemisen tunne, mitä jatkuvasti seinäkukkaseksi jäävä nainen tuntee, on aika rankka tunnecocktail. Niitä tunteita voi olla joskus vaikea nimetä, ja toisinaan henkilön on vaikea edes myöntää itselleen että tällaisia tunteita on. Ne helposti kääntyvät katkeruudeksi ja vihaisuudeksi.

...tällaista pohdintaa. Itse en enää juurikaan käy tansseissa, koska tiedän että tanssi-illan jälkeen minuun sattuu, enkä halua että minuun sattuu. Tosin puhun nyt ihan fyysisestä kivusta. Mutta minä voin valita, sattuuko minuun vai ei...

TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu