TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu
Pavin perjantai (Speedy 2009-06-27 17:12)

Pavin helteiset suudelmat

Kristoffer
2009-06-27 18:53

Jo istuessani autossani tovin ennen tanssipaikalle suoriutumistani Pavin parkkipaikalla, sai helle piankin yliotteen kun ilmastointi ei ollut päällä. En silti luovuttanut, että olisin kiirehtinyt tanssisaliin sisälle, sillä halusin nauttia odotuksen tunnelmasta.

Jos olet nähnyt Nicole Kidmanin (ne silmät!) tähdittämän elokuvan Naisen muotokuva, joka vastikää tuli tv:stä, muistanet elokuvan tunnesisällöltään perin pakahduttavan aloitusrepliikin "Parasta suutelussa on se, kun hänen päänsä lähestyy ja tiedän, että kohta suudellaan. Sitä edeltävä hetki on todella kaunis".

Tämä sama odotuksen tunne, tosin asiayhteydestään siirrettynä, häivähti kuin häivähtikin mielessä kun katsoin tansseihin valuvaa tanssimiestä ja tanssinaista, kuka niistä hitaammin ja rauhallisemmin, kuka nopeammin ja kiihkeämmin sisään paarustaen.

Ei liene poikkeavaa, että halusin venyttää tuota hetkeä, tuntea sen kihelmöivän vaikutuksen ihan itsensä kiusaamiseen asti. Tuo hetki ennen tanssipaikalle sisäänpääsyä - niin kuin ennen suudelmaa - oli todella kaunis: koivut riiputtavat vihreitä hiuksiaan lähes maahan saaka, lupiinien sinervä ja muiden kukkien tuoksu huumaavana tunkeutuu röyhkeästi sisään autoon ja aurinko anteliaana luo kullankeltaisia ja niin pitkän ihania kuin myös kuumia säteitään tämän teollisuuslaitosten sekä logistiikkaterminaalien väliin ujutetun pienen ja ylpeän tanssipaviljongin ylle. Tanssipaikka oli kuin autiomaan hehkussa väreilevä sinihohteinen keidas, lepopaikka väsyneelle, juomapaikka rohtuneille huulille.

Sittemmin hiki noroina valui pitkin selkääni ja paljaita käsivarsiani tanssin pyörteissä ehtiessäni saliin, joten juoma rohtuneille huulille oli paikallaan kerran jos toisenkin keltaisen limonaadin muodossa.

Sieltä kahviosta oli antoisaa katsella illan toisen solistin Johanna Debreczenin esiintymistä. Johanna oli pukeutunut polvien yli (harmi) ulottuvaan punavalkokuvioiseen leveään mekkoon, jonka helman alta vilkkui musta silkkinen alushame ikään kuin viettelevästi kutsuen. Musta paksu letti oli viehkeästi heilautettu vasemman paljaan olkapään päälle, eikä se siitä illan aikana asentoaan vaihtanut. Jaloissaan laulajattarella oli kidutuksenahtaat valkoiset korkokengät, jotka palkinnoksi puristuksesta pingoittivat hänen pohkeensä jänteviksi keiloiksi, joissa silmä lepäsi jopa hävyttömän pitkään. Ja varsin miellyttävästi ja varsin korvia hivelevän puhtaasti laulaja laulunsa paitsi lauloi, myös yläsävelensä venytti kirkkaan kuulaaksi.

Kun käänsin päätäni (kuulinko narinaa niskanivelissäni) hieman oikealle näin tanssisalin, mikä oli varsin väljästi kansoitettu. Se toisaalta palkitsi tanssin vapaamman tulkinnan, joskaan tällä tanssimiehellä se ei illan kuluessa kovinkaan merkittäviin ulottuvuuksiin yltänyt toisin kuin muutamalla tanssittamallani daamilla, jotka ilmiselvästi nauttivat tilaisuuden suomasta mahdollisuudesta. Etteivät ihan hassutelleet kustannuksellani.

Pyörätuolitanssijatarta eräs pitkänhuiskea mieshenkilö pyöritti vallan vauhdikkaasti, ihan näytti antavan ylimääräistä vauhtia pyörän kahvoista kiskoen, enkä voinut olla tulkitsematta kuulemiani iik-huudahduksia naisen suusta muuksi kuin ihastuksen ilmauksiksi.

Ja mikä, jossei parasta niin hyvää kuitenkin oli se, että niin koko hyvin moni oli jo ehtinyt saada rusketusta iholleen. Dekolteet säihkyivät siellä, sädehtivät otsat ja posket tuolla ja ah niin punaruskeina ja ah niin sietämättömän suudelmankaipuisina, että silmiä kivisti, jollei ihan vatsanpohjaa kouraissut.

Paitsi että ilma oli lämmin auringon hehkuttaessa säteidensä suudelmilla niin tanssisalia kuin tanssivia ihmisiä, myös ilta mielestäni oli varsin tunnelmallinen, olkoonkin että tästä vuodenajasta puuttuivat sekä elokuun oranssinen hämäryys että syyskuun putoavien puunlehtien vieno kahina.

Tunnelmallisuus muodostui illan musiikkivalinnoista. Niin kovin olisin kaivannut Cherbourgin sateenvarjojen laulussa laulettua mielikuvaa "Tuuli kulkee poskiani viilentää" todeksi muuttuneena. Pariisin taivaan alta matkattiin Moskovan valojen alle, mistä jossain vaiheessa päästiin Brasiliaan Mustan Orfeuksen "On aamua väistyvä yö"-tunnelmiin.

Orkesterikorokkeen toisella sivulla oli avonainen oviaukko, mistä leyhähteli veden nälkäisen kielelle heruttava grillimakkaran tuoksu. Liekö siellä olisi se sama persoonallinen harmaahapsinen ja viiksekäs myyntitehtäväänsä aina niin hartaan ansiokkaasti paneutuva koppalakkinen vanhempi mieshenkilö, sen kävin tarkistamassa kun välillä poikkesin viilentämässä niljakasta ihoani terassin armahtavassa viileydessä. Ei ollut tällä kertaa, sillä sinappi- ja ketsuppipurkkien takana paikan oli vallannut nuorehko naishenkilö.

Aika on laulun, aika on tanssin, aika on poistua. Näin ajattelin ja sen teinkin naistenhaun jälkeen. Hyvän tuulen ja suudelmankevyen olotilan vein mukanani autoon ja oitis laitoin ilmastoinnin tohottamaan täysille suoraan kohti itseäni. Oikeaa kyynärpäätäni pidin kohotettuna kuhmuraiselta parkkialueelta poistuessani, jotta viileä pian kylmäksi muuttuva ilmavirta pääsisi kiertämään lyhythihaisen paitani sisään ja hyväilemään kohmeisin sormin kuparinruskeaa vartaloani.

Alkuillan suloisentuskallinen odotukseni oli saanut palkintonsa. Kuten edellä mainitun Mustan Orfeuksen kauniissa laulussa sanotaan:

Nyt unten tunti on
ei vielä auringon
yö vielä vilvoittaa...

TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu