TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu
Järkyttävästi joukkoa Jäkessä (Humppis 2009-01-31 11:06)

Onko tanssin taika rauennut?

Kristoffer
2009-02-01 10:25

Launtai-ilta on pitkällä, liki yötä koskettaa. Hiihdän yksin pellonlaitaa. Paikka paikoin näkyy huurun pukemia piikikkäitä oraita lumen alta talven ankaruutta vastustaneena uljaasti pystyssä, ja ylläni tuuheana säteilee taivaan sinisenmustaan musliinikankaaseen kirjailtuna nuo ikiaikaiset tähtikuviot, joille sydämelläni on lupa haltioitua.

Hiihdän verkkaan hiljaisuuden keskellä. Porkat iskevät tahtia lumen sileällä satiinikalvolla kuin bassopedali omaansa. Suhisee suksi ladun uomassa. Hiihdänkö liian letkeästi, sillä Pakkasukko saavuttaa minut ja nipistää ystävällisesti poskipäitäni värjäten ne sinooperinpunallaan. Läimäyttää turjake vielä pehmeällä hanskallaan takapuoleen, että laitahan lisää tempoa niveliin maestro! Sen teenkin ettei vilu ui puseroon.

Hengitykseni siroaa harmaanvalkoisena huntuna kylmään ilmaan siinä iltayön vähäisessä valossa minkä kuunsirppi sekä lumen heijastus synnyttävät. ”Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun on hanki hohtava häll alla”, sanotaan jossain runossa. Lumen herkkä hohde tunkee sisään silmien kautta.

Hiihdän tovin jos toisen. Ohitan uhkaavana tuijottavan kuusikon oikealta puolelta, vasemmalle taakseni jää vihreän kesäpukunsa maahan pudottanut koivikko paljaine runkoineen kuin kylmässä hytisevät sorjat tyttöset. Yksinäinen mänty edessäni koillisen suunnassa seisoo lonkeromaisine oksineen ja vihreytensä havuissaan säilyttäneenä sekä niin viehkeänä sulottarena, että heitän sille lentosuukon.

Tulen taukopaikalleni, olemiseensa nuupahtaneen ja murjottavan ladon vierelle. Asettaudun istumaan pölkylle seinän viereen missä kylmyyteen kuolleet heinät pitkinä kuin vanhuksen helmenharmaat hiukset kokevat tehtäväkseen jos ei tukea ystäväänsä latoa pystyssä niin ainakin kaunistaakseen edes vähäisessä määrin sen karua yksitoikkoisuutta.

Kaivan termospullon esiin ja samalla kun höyryävän kahvin tumma paahto, Marie-keksin hento maku ja Cashew-pähkinän haalea äitelyys hivelevät makuhermojani muistelen edellisillan tansseja Järvenpää tanssikeskuksessa.

Osaltani ne olivat floppi. Jo lähtökohdiltaan olisi ollut parempi olla sinne menemättä, sillä olin lopen uupunut, allapäin pitkin päivää. Tanssien aikana tunsin oloni väsyneeksi, enkä piristynyt missään vaiheessa iltaa vaikka kuvittelin siihen pystyväni tanssiliikkeen antaman proprioseptisen humalan myötä. Tai sitten en vain puristanut itseäni tarpeeksi. Paljon istuskelin siellä, seisoskelin tuolla.

Kahvion karsinasta illan keskivaiheella viileän vissyveden poreillessa pitkin lasin pintaa kädessäni katsoin tanssivaa yleisöä, joka ruuhkaisena massana velloi musiikin rytmin mukaan kuin Adrianmeren tumma aalto. Näin sen nauttivan liikkeestään. Näin myös yhtyeiden nauttivan soitostaan, oman saundin välittämisestä tanssikansalle. Näin ihmisten rupattelevan innokkaasti keskenään siellä ja täällä. Näin hymyn siellä, hymyn tuolla mutta oma sielunmaisemani oli autio ja kylmä kuin kuun pinta.

Muistin ajan, jolloin aloittelin tanssiharrastustani. Muistin sen valtaisan hurman, minkä uusi, hieno maailma siinä avautuessaan minulle antoi. Muistin sen ihanan kuohkan minkä se minulle lahjoitti. Nyt katsoin kaikkea ympärilläni kuin kaiken kokenut sekä vallankumoukset läpikäynyt että kyynisyyden kyllästämä vanha valtiomies.

Lähdin sieltä pois kuin kauneudellaan ja ihastuttavalla puvullaan nuorukaiset lumonnut tanssijatyttö Cinderella omista upeista tanssijaisistaan: nopeasti ja vallan hätäisesti. Hän peläten keskiyön taian raukeamista ja samalla kadottaen lasikenkänsä, minä toivoen löytäväni saman taian mutta tosi asiassa paeten omaa surkeuttani. Mitäpä minä siellä olisin ollut muita kiusaamassa.

Toisin on täällä äänettömän luonnon keskellä, lumen ja sametinpehmeän taivaanlaen nipukassa. Täällä en kiusaa ketään. Täällä mieli on mintunraikas. Täällä sadunomaisen kauneuden sinihopeaisessa kehdossa, täällä hiljaisuus on musiikista kauneita. Tämä on yön taikaa.

Kuulen miten avaruus soittaa minulle lumoavaa fuugaansa. Näen kirkkaana loistavat tähdet, jotka ovat kuin nuotteja paperilla, kuin pianon koskettimia, joilla maailman herkimmän pianistin sormet vilistävät jumalaisen tunteen siivittäminä. Ilmanala ympärilläni soi sinfoniaa, tunteen elävää elegiaa.

Näen länsitaivaalla suurehkon Pegassus-neliön, joka johdattaa silmäni taivaanlaella kauniisti levittäytyvään kuningatar Kassiopeian w-kuvioon. Ja pohjoisesta löydän Otavan maagiset seitsemän tähteä, mistä ei ole kuin pieni silmän liike niin johan löytyy Pienen karhun nokassa jököttävä Polaris, tuo aina paikallaan oleva taivaan sädehtivä napakoru.

Alempaa etelätaivaan suunnalta havaitsen Orionin, jonka Rigel-tähteä tihrustan surkeilla silmilläni ja erotan kuin erotankin siitä hiukan sinertävää väriä kuin myös Betelgeuze-tähden poskipunan hohdetta. Liekö lähellä loistava tähtitaivaan kirkkain tähti Sirius sinne saakka ihailevia katseitaan välittänyt.

Ja suosikkitähteni Andromeda-pupuseni on aina nähtävä de facto. Ei siksi, etteikö se olisi tähti siinä missä muutkin, vaan siksi, että taru siitä on niin viehättävä (Kassiopeian tyttärenä Andromedaa oltiin uhraamassa merihirviölle, mutta hänet pelasti Pegassus-hevosella ratsastava sankari Perseus). Myös Venus-planeetta kirkkaana pisteenä tuijottaa tiukasti kohti ikään kuin vaatien: hae minut tanssiin hurjaan. Tammikuun tähtitaivas talviympyröineen on noita vuodenkierron kauneimpia luomuksia.

Noita ja monia muita tähtikuvioita käyn läpi kerran jos toisen ja välillä ihmettelen itsekin, miksi tuo kaikki jaksaa aina vain sykähdyttää. Sitä samaa kai ihmettelee latokin, jonka kylmään seinään selkäni nojaan, että se tuo sama hiihtäjä aina vaan…

Pakkasukko saavuttaa minut. Alkaa läimiä kuluneilla hanskoillaan joka puolelle, että alahan jo hiihdellä maestro! Joo, joo, lähdetään, lähdetään. Nousen suksilleni. Sivakoin aluksi riuskasti, jotta saan tuon kiusankappaleen jätettyä taakseni. Sykkeen noustessa myös sisäinen lämpö kasvaa, sitten jo hidastan vauhtia. Mikäs kiire minulla enää. Yö kyllä tulee vastaan jos on tullakseen. Nyt hamuan tästä kaiken mahdollisen, janoten kokea kaiken ihmeen, jota luonto minulle tarjoaa.

Hiihdän hissukseen. Tulen sekametsän laidalle, jonka tumman holvin läpi kulkee polveileva latu. Holvin sisällä on pimeää. Ympärilläni on valtava uhka, vaikka tiedän, että mitään kauhua on turha tuntea. Kaupungin lieve on ihan lähellä eikä karhut saati sudet näillä etelän mailla ole viime aikoina pahemmin tanssiaisiaan pidelleet.

Jos joku kiiluvasilmäinen susi kuitenkin saattaisi ladulleni osua, tuhatvarmaa on, että se tuskin olisi minun elämäni paras päivä, mutta luulen susihukan viisaampana väistävän. Jos ei, niin kohtapa sitten tyytyväisenä lönköttäisi matkoihinsa huuliaan nuoleskellen ja vatsa täynnä hyvintanssinutta Kristoffer-lihaa. Taitavat nuo aistini vain käydä ylikierroksilla.

Lopulta tulen raiskiolle pellon laidalle. Kaupungin valosaaste vie voiton lumen valosta. Olo on yhtä helpottunut kuin rasituksesta raukeakin.

Kun sitten loppumatkan kävelen sukset olkapäällä mielessä läikkyen kodin lämmin suihku mietin, en enää tähtitaivaan ihmeitä, vaan sitä, että löydänkö tansseista enää koskaan tuota Cinderellan lumoavaa tanssiaistaikaa, onkohan kohdallani taika jo rauennut vai onkohan vielä jotain löydettävissä! Sen tietää ken elää (ja tanssii).

Mutta jos tanssin lasikenkä toisinaan on järin hukassa ja ankeus tanssiharrastuksen suhteen liki valtaa mielen, on hyvä muistella Lars von Trierin sykähdyttävää elokuvaa ”Dancer in the Dark”, missä islantilainen laulajalahjakkuus Björk odottaessaan kohtalon kovaa kolhaisua kuolemansellissä laulaa ihastuttavasti elokuvan eräässä herkimmässä kohtauksessa laulun ”My Favourite Things” (musikaalista Sound of Music), missä sanotaan:

”Jos saan haavan, taikka kaadun, tai jos itkettää niin jotakin mukavaa ajattelen ja ankeus pois jo jää.”

Niin, jos saan haavan tai kaadun – tai ankeus valtaa mielen: ajattelen jotakin mukavampaa. Vaikka taikayötä.

TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu