TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu
Jännittäjät ja hermoilijat (H50 2008-02-11 10:27)

Meidät on tarkoitettu loistamaan

Humbuugie
2008-02-13 14:03

Suuren yleisön joukosta kuuluu kiivaita huutoja: "Humpuukia! Humpuukia!"

Jaa että humbuugia? Tulee heti! Van-tuut, hanskat ja lapaset ...

Elisa: "Kun luin tuon lainauksen ensimmäisen kerran, se tuntui minusta käsittämättömältä, mutta minulla oli vahva tunne, että se saattaa hyvinkin olla totta."

Anteeksi Elisa, mutta en voi olla jatkamatta tuota lainausta parilla virkeellä.

Kun luin tuon Williamsonin tekstin toisen kerran, minulle tuli vahva tunne, että olen lukenut saman asian aikaisemminkin. Silloin se oli ilmaistu vain eri sanoin.

Kun luin tuon Williamsonin tekstin kolmannen kerran, minulle tuli vahva tunne, että se on ymmärrettävissä juuri niin kuin lukija haluaa sen ymmärtää.

Itsensä syrjityksi tuntevan ja omaan surkeuteensa käpertyneen ihmisen mielessä Williamsonin teksti kääntyy helposti tarkoittamaan: "Olen Jumalan lapsi ja minua ei ole luotu elämään tällaisessa kurjuudessa. Minulla on oikeus, suorastaan velvollisuus, tehdä kaikkeni, että saisin minulle kuuluvan aseman tässä elämässä." Onneksi 1930-40-lukujen taitteessa keskisessä Euroopassa tapahtunut kansanmurha on vielä sen verran hyvin ihmisten muistissa, ettei jonkin asteisista yrityksistä huolimatta yhtä laajamittaista katastrofia saada näillä puheilla ja ihan heti aikaiseksi.

Elisa: "Ja kuitenkin, samalla kun kirjoitan noin, tiedän, että tästä ei ole mitään apua hänelle, joka parhaillaan jännittää ja kärsii siitä."

Tuossa Elisa mielstäni sortuu itse siihen, mistä yrittää auttaa ihmisiä pois. Yllä oleva lainaus sisältää ajatuksen, että hänen sanoillasi tai teoillasi ei olisi merkitystä. On niillä. Ei paljoa, mutta elämä on tila vakauden ja kaaoksen rajalla, ja pienikin muutos voi sysätä liikkeelle massiivisen muutoksen. Viittaamassani kaoottisessa perhosefektissä piilee se Williamsoninkin tarkoittama ihmisien mittaamatton voima. Mielestäni tuo voima on pelottava ja pelkäämisen arvoinen, sillä kysymys on liian monimutkaisesta ilmiöstä, jotta sitä voisi tietoisesti hallita.

Williamsonin ja Elisan sanojen voima on siitä, että ne pysäyttävät lukijan ajattelemaan. Ja on hyvä ja merkityksellinen asia, että edes joskus pysähtyy ajattelemaan edes jotain. Elämään jääneet sitaatit eivät kuitenkaan juuri koskaan kerro, että mitä oikeasti pitäisi huomata ja ajatella.

Williamson: "We are all meant to shine, as children do. We were born to make manifest the glory of God that is within us."

Aivan. Meidät on tarkoitettu elämään paratiisissa, mutta kun se Eeva pirulainen toi Aatamillekin sen hyvän ja pahan tiedon puusta peräisin olevan omenan, ja tulimme kaikki karkoitetuksi sieltä. Oikeastaan olisi kiva tietää, kuinka moni huomasi noiden Williamson sanojen ja elämän lainalaisuuksien välisen ristiriidan. Siis lapsi voi olla välitön, sinisilmäinen, kirkasotsainen ja kaikkitietävä vain siksi, että vastuuntunto ja kyky pohtia tekojensa seurauksia opitaan vasta ajan ja elämänkokemuksen myötä.

Elisa: "Vaikka jännittäminen voi tuntua kiusalliselta, jopa tuskalliselta, se on myös merkki hyvin voimakkaasta elossa olemisesta."

Noitakin sanoja lienee syytä selittää vähän. Ongelma jännittämisen (ja pelon) kanssa ei ole itse jännittäminen vaan oma suhtautuminen jännittämiseen. Aika usein vain tuntuu, että tunteista puhuvat ja kirjoittavat ihmiset, jotka eivät tiedä tunteista mitään ja joilla itsellään ei ole tunteita, ainakaan kovin voimakkaina. Toisaalta ihmiset, joilla tunteita on, tajuavat miten monimutkaisesta ja vaikeasti selitettävästä ilmiöstä on kysymys ja luovuttavat heti aluksi tai muutaman ympäripyöreän sanan jälkeen. Yhteisömme ei siis tarjoa paljoakaan tukea ihmiselle, jolla on tarve ja joka haluaa oppia olemaan ihmisiksi.

Kauan aikaa sitten lähettämässään viestissä Elisa kertoi, miten hän oppi elämään oman jännittämisensä kanssa. Keskeisenä elementtinä hänen tarinassaan oli ystävällinen ja kärsivällinen henkilö, joka kerrasta toiseen jaksoi osoittaa hyväksyntää ja kannustaa. Itse tulin surulliseksi tuosta tarista siksi, että on hyvin harvinaista, että kohtaa tuollaisen enkelin. Toisessa artikkelissaan Elisa kertoo syynkin, miksi näin on. Jännittäjä on usein myös hyvin ujo, ja ujot, arastelevat ihmiset koetaan usein pelottaviksi, rasittaviksi ja torjuviksi. Tavallisen pulliaisen kohtaloksi jää siis opetella tulemaan toimeen jännittämisen kanssa itsekseen.

Yksi kokeilemisen arvoinen vaihtoehto on, että käyttää joutoaikaansa hyödykseen ja opettelee ymmärtämään jännittämistä ilmiönä. Jännittämisessä on kaksi puolta. Toisaalta se lamauttaa. Vuorosanat ja askeleet unohtuvat. Huomio kiinnittyy ympäristön sijasta omaan, ei nyt niin kovin miellyttävään oloon. Ei kuule eikä ainakaan ymmärrä, mitä toinen sanoo. Toisaalta jännittäminen vapauttaa aimo annoksen adrenaliinia ja antaa merkittävästi lisää suorituskykyä. Kun opettelee elämään jännittämisen kanssa, tärkeintä onkin opetella unohtamaan itsensä ja suuntamaan energia siihen, mitä on tekemässä juuri NYT.

Yhteenvetona totean, että myös minusta elämä olisi hyvin tylsää, jos en koskaan jännittäisi tai pelkäisi. En milloinkaan voisi tuntea olevani elossa, kun en saisi tuntea sitä huumaavaa voimaa, minkä stressihormonit mukanaan tuovat. Tässä suhteessa tunnen olevani hyvin onnekas. Minun ei tarvitse jännitystä ja pelkoa tunteakseni harrastaa hengenvaarallisia extreme-lajeja. Minulle riittää, että lähden silloin tällöin täältä kotikorvesta ihmisten ilmoille, esimerkiksi tanssimaan.

TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu