TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu
Riutanharjulla eilen (Kristoffer 2007-08-05 11:12)

Riutanharjulla eilen

Kristoffer
2007-08-05 11:12

Ei enää niin varhainen ole tämä sunnuntaiaamu, kun nypin pienen puutarhani suihkulähteen kiveykseen nojaavasta tähtisilmäpensaasta iloisia päivänkakkaran näköisiä jo elonhetkiinsä nuupahtaneita kukkia, jotta uudet alkiot saisivat riittävästi ravintoa.

Eikä enää eilinen Riutanharjun tanssi-ilta välitä niitä onnenhetkiä, joita siellä sain kokea osaltani, muuten kuin laimeina aaltoina, jotka vielä laiskasti lyövät muistojeni rantaan. Ei siltikään vaikkei tämän mätäkuun syövereissä enää kuule kuin etäisenä huiluna mustarastaan luritusta.

Vain kauneutta lurittavat silmääni syvänsiniset lobeliat suihkulähteen veden läpi kuin pieninä led-valoina, kilpailevat suosiostani talon seinustan vieressä fuksianpunaisina kukkivien särkyneiden sydämien kanssa, joissa ajastaan sekaisin oleva mandimehiläinen pörisee määrätietoisesti kuin hakuvuorolla oleva tuleva sulhanen.

Auringon säteet kimmeltävät sadoista pienistä suihkun vesipisaroista, jotka alas pudotessaan rikkovat veden pinnan ja jokaisesta kimalteesta heijastuvat satoina kuvajaisina ei Narkissos, joka voisi rakastua itseensä – voi, kunpa voisin minäkin – vaan enemmänkin Lucky Luke tyyppisen miehen kasvot: luihut mutta ilman stetsonia ja sätkää, joka roikkuu suupielessä – tuo kolho ratsastaja, joka laulaa "I'm a poor lonesome cowboy, and a long way from home...".

Mietin siinä polvillani, nenä lähes kukissa kiinni, mitä kirjoittaisin eilisestä tanssi-illasta. Kirjoitanko joistakin kohokohdista vai kirjoitanko jotain Rossosta, Tarja Lunnaasta ja Charliesta, jotka meitä tanssinriemastuttamia kovin viihdyttivät kovin lämpöisissä olosuhteissa. Vai kirjoitanko ihanista daameista, joiden kanssa oli lupa tanssia, vai kirjoitanko kahvion herkullisista antimista, jotka nälän siivittämänä synnyttivät suun sisäiselle screenille lumoavia valhekuvia. Vai tokko kirjoitan lainkaan?

Tuntuu kuin sisälläni olisi jokin kuva, jolla on tarve tulla ulos, mutta en löydä sille muotoa, en löydä sille sanoja, en edes näe sitä selvästi, ja se tekee minut murheelliseksi. Ja kuin murheeni ruumiillistuma on oma kumarainen kehoni, joka ei yksistään osoita raukean väsymyksen tuntemuksia, vaan ilmaisee eriävän mielipiteensä noille eilisen illan euforisille muistoille.

Olen pakotettu oikaisemaan jäykistyneen hahmoni ylös kukkapenkin ääreltä, venyttämään narisevia niveliäni, poimimaan kourallisen kirpeitä viinimarjoja suuhuni ja yksin tein laskemaan uupuneen ruhoni kitisevään puutarhakeinuun, jossa hetken maaten luen, en enää Tex Willerin seikkailuja kuten nuorukaisena, vaan aikuismiehenä Kyllikki Villan rahtilaivaseikkailuja maailman merillä samalla kun aurinko sormiensa kultaisilla säteillään koputtaa päätäni kuin tietokonevirukset palomuuria.

Jahka poistuminen omasta pienestä, mitättömästä maailmastani toisenlaiseen toiseuteen, menneisyyden seesteiseen valtamerten autereeseen, selkiinnyttäisi sitä kuvaa, joka minun mieltäni piinaten pyrkii pintaan.

Sitten siinä lueskellessani saan idean ja tämä idea poistaa kaiken surumielisyyden ja ahdistuksen mielestäni kerta heitolla. Se elähdyttää elämännesteeni, se tarkentaa kuvan sisälläni niin kuin kameran etsin, että nyt tiedän mistä kirjoitan, mitä kerron eilisillan tuokiokuvista.

Singahdan ylös keinusta niin, että ”Levoton Tuhkimo”-koirani torkkuessaan, luumupuun varjossa nurmikolla, nostaa hämmästyneenä ylös pörröisen päänsä kuin Rantaplan ja varmaankin uumoilee pienessä mielessään ”se on taas noita isännän, äsh, antaa olla…”.

Riennän koneeni ääreen ja alan kirjoittamaan.

Se sisältäni esille pyrkivä kuva: sieluni Riutanharjun kaunis akvarelli, josta halusin kirjoittaa, se mikä minut niin ihanasti täytti ilolla, on juuri tämä, minkä olet nyt lukenut.

TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu