TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu
Ajattelin vappuaattona Mäntsälän suurlavalla, että annan hänelle onnen hiukkasen. Onnistuinko? (Kristoffer 2007-05-02 17:35)

Ajattelin vappuaattona Mäntsälän suurlavalla, että annan hänelle onnen hiukkasen. Onnistuinko?

Kristoffer
2007-05-02 17:35

Hyvistä katselukulmista, siinä orkesterikoroketta sinne päin katseltaessa vasemman puoleista sivua vastapäätä, tapasin istuskella tovin jos toisenkin, enkä suinkaan laiskuuttani, vaan nauttiakseni Marita Taavitsaisen antaumuksellisesta musiikkiin eläytymisestä ja ah, niin naisellisesta liikehdinnästä, mikä ilmeni parhaiten nopeiden soitantojen ollessa kyseessä.

Joka kerta näin tehdessäni näin myös toisen naisen, mutta toisin kuin Taavitsainen, joka oli pukeutunut pitkään puvunomaiseen vaaleaan takkiin, jossa oli upeat leikkaukset, tällä vieressä istuvalla oli yllään ruskea villakangastakki, ja hän oli käpertynyt itseensä kuin heijastumana käsistään, jotka olivat tiukasti puuskassa. Olin tahattomasti pannut merkille, että hän oli siihen mennessä istunut jo kolmisen tuntia samassa varjoisassa paikassa ja suunnilleen samassa asennosa, välillä toinen ja välillä toinen jalka toisen päällä.

Ilmiselvästi hän oli ekoja kertoja paikalle tulleena, haistelemassa tätä tanssin ihanaa maailmanosaa, siihen mukaan haluten, mutta pelko liian voimakkaana sydämessään uskaltaakseen vielä asettautua riviin haettavaksi. Ajattelin avittaa tilannetta, en suinkaan siksi, että saisin hyvän aiheen asiasta kertoa täällä palstalla ja saadakseni sädekehää ylleni kuin Florence Nightingale tai äidit Amma ja Teresa, vaan siksi että vilpittömästi halusin hänelle otsikon ensimmäiseen virkkeeseen viitaten lahjoittaa edes pienen onnen hiukkasen, jos se yleensä minun tanssitaidollani, minun habituksellani on mitenkään mahdollista.

Saanen huomauttaa, että tanssitaidossani on potentiaalia, se vain on piilevässä muodossa ihan niin kuin tiedemiehet maailmalla yleisesti tunnustavat, että Higgsin hiukkanen on olemassa, sitä ei ole vain vielä löydetty, ei minunkaan tanssityyliäni ole vain vielä löydetty, mutta sen etsimistä jatkan yhtä sitkeästi kuin edellä mainitut tiedemiehet omien hiukkastensa osalta.

Nousen ylös juuri kun ensimmäinen tangokappale alkaa soimaan, käännyn vierustoveriani kohti, ojennan käteni sillä periaatteella, että jos ei mitään voitakkaan ei siinä menetä kuin kasvonsa, ja minun tapauksessani ne on menetetty jo usempaan kertaan, ja uumoilen hänen reaktiotaan: napsahtaako rohkealle rokan syöjälle pakit? Kumarran hänen puoleensa.

Näen miten hänen kasvoille leviää hämmästyksen ilme ”eikai minua vain haeta, tämä ei voi olla totta, siis apua, siis tuo mies turkoosinvärisessä paidassaan, siis ei kovin kummoinen eikä liian hapokas”, ja hetkessä ilme muuttuu iloiseksi ”menen, maksaa mitä maksaa, kerranhan täällä vain eletään, ja niin kuin olen koko ajan halunnut päästä tanssimaan, ja niin kuin olen halunnut, että joku minua hakisi, nyt se toteutuu, tätä en kyllä missaa”. Hän ojentaa kätensä minulle ja olen helpottunut.

Ja mikä ihmeellisintä, niistä tangotansseista tuli aivan loistavat. Ei siksi, että kengänkärjet napsahtelivat toisiaan vasten, eikä siksi että polvet tekivät kolisten seuraa kengänkärjille, eikä siksi että käännökset niin lounaaseen kuin koilliseen olivat kuin vailla narinaa olevan ruostunein saranoin kääntyvä ladonovi, eikä siksi että pidin käsissäni naista, joka oli täynnä jännitettä kuin tolppaan kiinnitetty sähkömuuntaja, vaan siksi että hänen kasvonsa sädehtivät onnea, sellaista vilpitöntä sydämellisyyttä, sellaista lämpöä, jota niin Florence Nightingalen, jota niin äiti Ammanin ja jota niin äiti Teresan on täytynyt tahoillaan ympärilleen jakaa.

Nämä hyväntekijät olivat tuon tulevan tanssijattaren kasvojen välittämän ilon kautta siellä hetken kanssani; voi taivahan talikynttilät: enhän minä ollut mikään hyväntekijä, vaan minä olin tuo hyvänsaaja. Enkä sen paremmin saata sanoa, viitaten otsikon jälkimmäiseen lauseeseen, kuin että Higgsin hiukkanen on olemassa, sen vannon!

TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu