TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu
Tunteiden ”Stockalla” (Kristoffer 2007-04-22 5:05)

Tunteiden ”Stockalla”

Kristoffer
2007-04-22 5:05

Vaikka nelostien pientareet ajaessani kohti Mäntsälän lavaa sinne asti minne silmä siinsi, olivat vielä varsin elottomat ja sateen jäljiltä ankean ruskeat, vailla pehmeää, viherpuuterista valoa puiden avautuvissa silmuissa, ei näkymä onnistunut iloista, etten sanoisi, viittä vaille riehakasta mielentilaani latistamaan, sillä kyseessä oli itselleni merkityksellisen tanssipaikan kesäkauden avajaiset. Merkityksellinen siksi, että tuossa paikassa joitakin vuosia sitten aloitin vaatimattoman tanssitaipaleeni – se eka kerta, joka oli suloinen kuin immenkalvon poksahdus.

Muistan selvästi ne kauniit elokuun illat silloin, jolloin aurinko lämmitti voimakkaasti ihoani, mutta sitäkin enemmän mieltäni lämmitti tanssin viettelevä ensikosketus, olkoonkin että tanssitaitoni vaikka nytkään se ei ole kehumisen väärti, ollut silloin sitä vähääkään. Ehkä tuo tuntemattomaan maaperään ensimmäisen kerran astuminen on sitä parasta itseään, etten sanoisi kovin sykähdyttävää vaikkakin yksin tein ikiajoiksi menetetty, sillä toisto kuluttaa, vaikka osaamisen kehittymisellä on puolensa silläkin.

Muistan selvästi miten Mäntsälän valo, etten sanoisi ihmeellinen, aivan laisensa erikoinen valo, erikoinen myös siksi, että se on antanut minun tanssitaipaleelleni jonkin näkymättömän hopealangan kiinnittämän ulottuvuuden, oli pehmeän kuulas, riettaasti tanssipaviljongin lakkapintaiselle parketille lankeava ja koivupuiden lehtien vihreän kahinan siivilöimä. Tämä ihmeellinen valo, yhtä monesti nähty kuin koettu, oli nyt eilen pois, sitä kaipasin kuin bearnaise-kastiketta grillatun häränlihan hunnuksi, mutta ei sen puuttuminen niin kuin tuossa jo edellä sanoin, onnistunut iloani lannistamaan.

Vaikka Mäntsälän lava on kovin pienenoloinen ja useimmiten tupaten täynnä varsinkin magneettiesiintyjien siellä säkenöidessä, on se pienuutensa takia siksi niin kovin kotoinen. Tämä kotoisuuden kaipuu lienee ollut iloni lähde, olkoonkin että päivällä suoritettu reipasvauhtinen lenkkeily koiran kanssa asuinalueeni läheisillä kallioilla, mänty- ja kuusipuiden vihreiden hiusten huiskiessa humalaa puiden muodostamiin kaikuviin holveihin, antoi muassaan odotuksen väreilevän tunteen rintaan. Sellaisen väreilyn, joka kantoi iltaan asti ja onnistui nujertamaan Mäntsälän valon puuttumisen tuoman ahdistuksen. Että tämä valon ja varjon vaihtelu voi olla tuskallisen-ihanaa.

Niin kuin oli myös eilisen illan ensimmäiset tanssiaskeleeni, ne askeleet joita viimeksi olin sovitellut kohdalleen lähes kaksi kuukautta aiemmin, ja toiston tuomasta varmuudesta ei ollut tietoakaan, tilallaan epävarmuus, arkuus mutta onneksi ei pelokkuus. Ankeaa kuin nelostien synkkämieliset pellonpientareet oli minun tanssinhapuilu, mutta: istu ja pala! oman itsensä voittaminen, oman vajavaisuutensa partituurin kohtaaminen, oman häpeänsä kohtaaminen antoi mojovat nautinnot. Kuunaan on verrattavissa joihinkin unohtumattomiin tanssikokemuksiin. Kas, eihän Mäntsälän ihmeellinen valo sieltä puuttunutkaan, sillä sehän syttyi mieleeni kuin hopealangan välittämä kuun taika, toki hiljalleen haipuen sitä mukaa kun toistot lisääntyivät.

Löysin puuttuvan Mäntsälän valon paitsi itsestäni niin myös muualta. Se valo loisti muutaman antaumuksellisesti (saanhan luvan luulla) kanssani tanssineen daamin sisäisestä saundista. Se loisti yhtä hyvin Kemin poikien soitinten kielten lähettämissä harmonisissa soinnuissa kuin loisti kauniisti Anneli Mattilan äänihuulten värähtelyissä voidellen mirhamilla kolhiintuneitten ajatusteni ankeat pellonpientareet. Anneli oli kerännyt viime näkemältä isohkon fanilauman lähelleen eikä suotta, sillä paitsi että hänen iloisuutensa oli valloittavaa niin myös hänen paljaat, plastisen kauniit olkapäänsä loivat valoa saliin kultakäätyisen mustan topin vaikuttavana kontrastina. VIP-luokan kohtelusta illan tanssikansa sai osansa.

Ja siinä kun ajelin puolenyön jälkeen pimeällä valtatiellä kotimatkaani tehden, vein mukanani onnellista olotilaa, mikä ei yksistään ollut syntynyt onnistuneesta tanssisessiosta, eikä päivän aikana väreilleestä illan odotuksesta, vaan myös siitä odotuksesta, että toivottavasti sillä hetkellä piakkoin puhkeava aamunkajo, purppurainen aamun sarastus, kevätaamun ihmeellinen valo lähettää kuin suudelmaa vaille jääneen illan valtaisan hyvän huomenen toivotuksen.

TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu