TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu
Järvenpään Tanssikeskuksen avajaiset (Kaminiitto 2006-09-17 9:28)

Unta jokainen katsoo...

Kristoffer
2006-09-17 10:47

Tuossa pienen ja tiheään asutetun kaupungin teollisuuslaitosten, baarien ja kauppojen sekä Lissun grillin puristamaan pieneen sopukkaan rakennetun tanssipaikan imu veti magneetin tavoin tanssivan ja muunkin ihmismassan yhteen kuin musta aukko avaruudessa kaiken lähelleen tulevan, kirkkaina loistavat tähdetkin, vaikka nyt olikin kyse iloisesta tapahtumasta.

Iloinen tapahtuma kaupungissa, kuin ”babyn” syntymä perheeseen, olivat nämä uuden tanssipaikan avajaiset, jonne itsekin saavuin kahden tanssiprinsessan kanssa hyvissä ajoin, sillä halusin painaa sormenjälkeni historian pölyisille lehdille. Pölyisiä lehtiä, että aivanko nenä oli mennä tukkoon, mutta sainpahan ainakin tällekin asialle jonkin merkityksen, vaikka en sitä välttämättä tarvitsekaan. Niin, ei silti että sitä välttämättä tarvitsisin, mutta kun ne on ne pienet asiat, jotka luovat elämään korkeita hetkiä, joku sanoisi tähtihetkiä

Jos ihmisten tulo tuolle Sepon tanssipaikalle olisi kuvattu nauhalle helikopteri-perspektiivistä ja nopeutettuna näytetty, näkisimme miten yksittäisten ihmisten ja autojen mustat pisteet virtana muodostaisivat lukuisia viivoja lähestyen yhtä ja samaa laajentuvaa pistettä muodostaen tihentymän, jossa kaikki kohtasivat toisensa, kuten nyt ajankohtaisesti kurkien liittyessä auraan matkatessaan kohti ”Afrikan tähteä”.

Samanlaista ihmisten virtaahan se on pienessä suomalaisessa kaupungissa kuin suuressa Amöörikassakin, jossa ihmiset viikon rasittavan työn vastapainoksi haluavat lähteä irroittelemaan paikalliseen tanssijuottolaan. Eittämättä tuli mieleen Thelma & Louise-elokuva, ihastuttavalla naisagressiolla ladattu road-leffa, jossa alun tanssibaarikohtaus pienessä kylässä kuin yhtä lailla elokuvan vapautta julistava päätös ovat tunnelman tihentymällään varsin unohtumattomia. Hassua, että näiden kahden pienen kaupungin samanlaisuus nousi mieleeni, kun astuimme entisen alumiiniesineitä valmistaneen tehdaskiinteistön portista sisään. Tunsin nenässäni edellä mainitun kuvitteellisen pölyn sekä etäältä Lissun grillin rasvaisten käristysten yhtä kuvitteellisen tuoksun kuin myös punahehkuisen alumiinin historiallisen tuulahduksen.

Tehdaskiinteistön sisäseiniin yhdelle sivulle oli niitattu koripalloilijan korkuisia tunnelmallisia mustavalkoisia postareita. Oli niin Marilyniä (tietenkin vekkihameen helmat melkein korvissa), Ginger Rogers & Fred Astairea, kuin Jerry Lee Lewista ja oiskohan ollut itse BB King nuorena, sekä myös kotoinen Olavi Virta ja itseoikeutettuna kuningas Elvis. Elvis-imitaation näimme avajaisten alkupuolella, eikä sattumanvaraisuutta vähentänyt se, että Elvis-esityksen aikana yksi Elvis-postari meinasi tipahtaa seinältä, mutta talon virkailija niittasi sen alumiinitikkailla seisten takaisin seinään kiinni.

Lukuunottamatta kahta tuiki tuttua Thelmaa ja Louiseta, myös lukuisat muut vapaudennälkäiset (lue: tanssinnälkäiset) thelmalouiset tanssillaan yrittivät piristää iltaani, siinä kuitenkaan juuri onnistumatta. Vika ei ollut heissä, vaan siinä hieman lommoposkisessa miehessä, joka katsoi itseäni vessan peilistä kun sen ääressä olin siellä pyyhkimässä hikeä otsaltani. Kas, näissä mätäkuun jälkimainingeissa kun edelleen kovin teutaroin. Näin omat haamunkalpeat kasvoni kuin ”A Whiter Shade of Pale”, ja itsesäälini inhaa ihanuutta syvensi tuo Procol Harumin melankolinen sävelmä (josta muuten löytyy yhtäläisyyksiä erääseen Bachin biisiin), joka alkoi soida pääni sisäisissä maailmoissa, olkookin että taustalta vaimeana kuului rempseän Anita Hirvosen esittämä ”Särkyneiden toiveiden katu”.

Tunsin kärsiväni, ja sitäkin enemmän mitä enemmän näin muiden iloisia, tähtikirkkaita habituksia, mutta tiedän, että pian tämä apeus on menneen talven lumia; ei sillä että tämä mennyt suvi olisi ollut viimeinen tulipunaisten tuhatkaunojen ja sinililaisten jalokärhöjen ryydittämä kesäni, vaan sillä että pian ilmoille räjähtää ”le petit morten” lailla syksyn hurmaava väriloisto, ihanien syysmyrskyjen riepoittelemien puiden piiskatessa kuolevaa maata. Niiden hiljaisia, niiden kirkuvia värejä, niiden kirpeää tuoksua, tähtirikkaan kuutamoisen yön hellää puhuttelua janoan sydän märkänä, parantumaton kaunosielu kun olen. Ehkäpä siten voimaannun.

Mutta: Tuhat tulimmaista! Nyt Kristoffer ota itseäsi niskasta kiinni ja suoriudu koivuparketin puolelle tanssuloimaan! tokaisin kuvajaiselleni (lue: kummajainen). Sen teinkin, minkä pystyin, ja kun lopulta useiden tuntien kestäneiden tanssien jälkeen rojahdin uuvahtaneena auton takapenkille, tuntui välillä siltä kuin kupla vesivaaassa olisi asettunut, jos ei pysyvästi niin ainakin hetkittäin, siihen keskikohdalle.

…kaikki tähtiin kurkottaa (J. Leskinen).

Kirjoittajan avainsanat: estetiikka

TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu