TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu
Mäntsälä- positiivinen bugg-ilta (Kukka-Maaria 2006-05-21 13:00)

Wie einst Lili Marleen

Kristoffer
2006-05-21 20:46

Herra Plogmanin esittämien lukuisien bugg-biisien tahtiin tanssiminen yhdessä varsin kosteassa, lähes trooppistyyppisessä ilmastossa aiheutti paitsi kosteannihkeän olotilan, myös hikipisaroiden helmeilyn kasvoille, josta ne noroina valuivat paitani sisään tehden sen läpimäräksi. Siksi ei hento vesisade, joka kevyesti vihmoi vettä päälleni ulos huilimaan mennessäni juuri tilannetta huonontanut.

Nojasin hetken rautakehikkoiseen aitaan korkean pihavalaisimen kelmeän valon alla. Sateen mikroskooppisen pienet pisarat, jotka leikkasivat viistosti pihavalaisimen valokiilan, ilmensivät minulle sateen raikkautta, sen välttämättömyyttä elolliselle luonnolle, mutta ilmensivät myös ilon ja murheen, saapumisen niin kuin lähtemisen välttämättömyyttä. Sitä välttämättömyyttä, jota koristaa kauniin ilman odotus.

Valaisin oli katulyhdyn mallinen, kartiomuotoinen, ehkä himertävänlasinen mutta kuitenkin keinotekoinen, toki ei sillä etteikö se rakenteeltaan olisi jäljitellyt entisajan koristeellisia kaasulyhtyjä, mutta mikään ei estä meitä ajattelemasta, niin kuin tein eilen, että siinä valaisimen alla ollessani en siinä ollutkaan vaan ”kasarmimme eessä” lyhdyn alla kuin sotilas ja mit dir Lili Marleen; lyhdyn joka yksin omistaa Lili Marleen askeleiden suloisen kaiun, yksin omistaa sen lemmen, joka oli hänen ja sotilaan välillä siinä paikassa, kasarmin edessä suuren portin luona kiinnittyneenä yhteen ainoaan kohteeseen: lyhdyn valokiilaan. Tuo valokiila uskomattoman upeana, jopa liikutukseen asti muuttuvana ajatuksena levisi Norbert Schultzen sävelen myötä sotivien osapuolten keskuudessa kulovalkean tavoin. Näin sykähdyttävän ilmiön edessä sateen viileä puhuttelu ei haitannut nimeksikään.

Samaa valokiilan välittämää herkkyyttä näin myös tanssisalin puolella kermanvaaleaan pukuun sonnustautuneen Teuvo Oinaksen ollessa lauluvuorossa. Nimittäin faniporukassa oli eräs pitkänhuiskea lumivalkoiseen housujakkuyhdistelmään pukeutunut tummahiuksinen kaunotar, joka esiintymislavan edessä seisten lauloi Oinaksen kanssa sanoissa tai säkeistöjen aloituksissa kertaakaan erehtymättä, ainakaan sen muutaman kappaleen ajan jonka verran seurasin hänen fanitustaan. Kuin naulittuna tuijotin – toivottavasti en häiriöksi asti – heidän keskinäistä sanatonta kemiaa. Se tunneyhteys oli kuin tulivuoren laava, joka kuumana valuu hitaasti alas ja pian tulee antamaan polttavan suudelman vuoren juurella sijaitsevalle kylälle. Maagisen lumoavaa. Ja sillä hetkellä ymmärsin faniuden maailmasta jotain olennaista, sitä kauneutta joka ottaa valtaansa ja sitoo itseensä kuolemaan asti. Siinä ei ole lähtemistä, siinä on vain tuleminen ja siinä oleminen. Mene ja tiedä, ehkä tuon fanittaren, tuon Lili Marleen ajatuksissa siintää kaukainen onnentunne ”luokses mä unelmissain saan, taas lyhdyn alla tavataan”.

Yksin tein nostin kytkintä tuon jälkeen, sillä tunsin ettei minulla ollut enää osaa ei arpaa, ei mahdollisuutta kokea enää mitään kauniimpaa. Olin vain kulkija, jonka sydämen oli hetkeksi täyttänyt kauniin ilman odotus.

Kirjoittajan avainsanat: Kristoffer

TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu