TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu
Impi kumman kaunis kulmillansa kuu... (Kristoffer 2006-02-23 13:49)

Impi kumman kaunis kulmillansa kuu...

Kristoffer
2006-02-23 13:49

Tenhoava on J. Karjalaisen laulu ”Kehrääjä”, josta otsikko on poimittu. Tuon laulun kun noin nelisen vuotta sitten ensi kerran kuulin, olin aivan pistoksissa. Sävellyksen melodia on paitsi kepeä, myös tavattomasti hyvää tuulta synnyttävä. Lauluntekijän ääni alkaa ikään kuin soida omassa rinnassa, hyristä miellyttävästi.

Ja toisaalta sanoitus on aivan poikkeuksellinen. Se ei ole ihan sitä perinteistä hempeää rakkausluritusta tahi vuoria sekä taivaita syleilevää paatoksellisuutta, vaan tunnemaisemaltaan jotain Aleksis Kiven nerokasta lyyristä henkeä lähentelevää. Maistelkaapa tätä: ”Kehrääjä, kehrääjä, kehrää sä vaan, kaunis on ootella omaa armastaan…”, tai tätä: ”Ja läpi metsäholvein me kaksin kuljetaan, hän johdattaa minut viitaan ihmeen rauhaisaan, tuomet siellä tuoksuu ja lämpöinen on maa”. Sanat eivät yksistään sykähdytä, vaan laulu kokonaisuudessaan henkii lumoavaa harmoniaa.

Eikä siis ihme, että tuiki helppoa on mielikuvituksen siivin ajautua A. Kiven maisemiin kahdeksannelletoista vuosisadalle tämän herkän kehrääjä-sonetin myötä. Seistä siellä korkealla sammaleisella kalliolla, jossa voi nähdä edessään jylhän suomalaisen maiseman: sinertävä nummi, lempeä laakso, honkametsä kaukanen, allaan kimmeltävä järvi, tuulihaukan liito; kuulla kiurun viserrys, ehkä jopa impyen heleän naurun tahi kontion käyskentelyn; tuntea lenseän lounatuulen kosketuksen ihollaan ja tuntea itsensä voimaa täys.

Voiko juuri tuon kauniimpaa kuvamaailmaa kuvitella kohta puhkeavan kevään keskelle. Tämän kauneuden J. Karjalainen on tällä pienellä laulullaan onnistunut vangitsemaan ja sen lahjoittanut meille nautittavaksi: ”… katsoi mua silmiin ja hymyeli suu”.

En omista levyä, sillä en halua omalla kohdallani tärvellä sen herkkyyttä sitä toistuvasti kuuntelemalla. Tyydyn siihen, että silloin tällöin se radion välityksellä osuu korvaani. Silloin sen nautinnollisuus jaksaa elää pitkään.

Ja onnistuinpa sen kerran kuulemaan enemmän kuin otollisempana hetkenä ja niinkin yllättävässä paikassa kuin tanssilavalla. Tuolloin eräänä viime vuoden synkeänä syyskuun lauantaina Aki Hietala ja Koivu-yhtye esiintyi Ruusulinnassa. Olin silloin siellä minäkin, mutta ei olisi pitänyt olla, sillä olin ahdistunut ja allapäin. Eikä niin riutuvassa olotilassa tanssi saati maistunut myöskään sujunut juuri mitenkään. Kompuroin sekä omiin että toisten jalkoihin. Kuljin kumpujen yössä.

Siksi näin parhaakseni enimmäkseen istuskella mietteissäni, seurailla muitten tanssia, johon olisin halunnut osallistua mutten kyennyt, ja kuunnella orkestereiden soitantaa. Ei ilo tarttunut puseroon, ei löytynyt vaikutelmia, joiden suloisuutta tunnustella, eikä sitä hellyyttä, jonka tanssi voi antaa, vain kylmä viima avatusta sivuovesta tavoitti värisevän Kristofferin istumasta kaiutinkaappien varjossa aivan kallella kypärin.

Ilta oli silloin jo pitkällä ollessani kahvikupposen höyryävän aromin äärellä ravintolan puolella kun tapahtui jotain itselleni uskomatonta. Kuten arvaattekin, Aki Hietalan pumppu kajautti ilmoille juuri tuon J. Karjalaisen Kehrääjä-laulun. En kuuna päivänä olisi uskonut, että sen niissä ympyröissä kuulisin. Kuinka väärässä olinkaan, se nimittäin sopii enemmän kuin loistavasti tanssittavaksi kappaleeksi. Mieleni tulvahti iloa niin täyteen, että meinasin purskauttaa kahvit suustani siinä vastapäätä istuvan herran kasvoille.

Arvannette, että kuka (Kristoffer) sen jälkeen liiteli parketilla kuin kevään ensimmäinen ritariperhonen. Koko naisrivistö silmissäni ikään kuin puhkesi kukkaan täynnä väriä ja suven tuoksua. Ja luulen, että ainakin muutama ”ruiskaunokki” ja ”surusilmäsusanna” sai osansa minun ilostani, mikäli tulkitsin oikein sen pilkkeen, jonka näin heidän silmistään.

TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu