TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu
Tuulahdus jostain kaukaa (Kristoffer 2006-02-15 10:26)

Tuulahdus jostain kaukaa

Kristoffer
2006-02-15 10:26

Ellei Jorma Kääriäisen sensuelli ääni olisi juuri Mäntsälän kohdalla tavoittanut kuulohermojani autoni kaiuttimista, en olisi mahdollisesti saattanut kokea kaukaista mielihyvän tunnetta, joka muistoina leijui mieleeni Suurlavan suunnalta.

Nimittäin ”Jorkka” sattui juuri siinä kohtaan laulamaan Emigrantin laulua, missä ”kauniit onnen ruusut jo kuihtuivat pintaan maan…” eikä myöskään Esa Pulliaisen maaginen kosketus kitaran kieliin ainoastaan värähdyttänyt minun vaikutelmille altista mieltäni, vaan palautti mieleeni ne lukuisat sensitiiviset tanssit, joita olen Suurlavalla tullut kokeneeksi.

Agentsien esittämä kappale tunnetaan myös nimellä ”Onnen ruusut”, joka alkuperältään on ruotsalainen kansanlaulu. Tarkemmin sanottuna arkkiveisu. Kovin moni ei liene kanssani eri mieltä siitä, että viisun melodia on paitsi kaikessa kauneudessaan tavattoman viehättävä, myös sanoitukseltaan sävelkulkua loistavasti palveleva. Sanoitus on varsin traaginen, jos kohta kovinkin romanttinen: ”aika kaunein alkoi jo varhain, sain onnen niin kaivatun…” mikä jatkuu varmaankin monille omakohtaisesti koettuna: ”vain meille linnut lauloi ja kukkivat ruusut vaan, en niiden kuihtuvan uskonut pois tieltämme milloinkaan…”

On mahdollista myös ajatella, että sanoitus on metafora siitä mielikuvasta, jonka kotimaastaan ehkä vastentahtoisesti poistunut sydämessään tuntee. Emigrantin kohtaloonhan kappaleen vaihtoehtoinen nimi viittaa. Menetyksestä (rakkaansa tai kotimaansa) on kuitenkin kyse, mutta sen traagisuudesta melodia kertoo vaikkei sanoja ymmärtäisikään.

Rohkenen kuitenkin väittää, että eräs - eikä niinkään vähäinen – laulun teema on melodian tuoma lohtu, joka on kappaleen traagisuuttakin kantavampi voima. Juuri tuon lohdun voi selkeimmin aistia sävellyksen melodiasta. Sävellys on lohduttanut monia sukupolvia, onhan sillä jo ikää yli 150 vuotta.

Laulun synnyttämä viritys yhdistettynä tuohon tuulahdukseen Suurlavan muistoista kehittivät siinä autossa ajessani mieleeni tunteiden kaleidoskoopin, missä kirkkaimpana kesäyön tummansinisenä värinä oli hellyys. Sellainen hellyys, minkä hämmästyksekseni oivalsin syntyneen niistä monista hienoista tansseista, jotka kuulaassa kesäillassa monet tanssijattaret ovat minulle lahjoittaneet.

Vasta nyt tajusin, että viime kesänä eräänkin kerran nojatessani tanssilavan ulkopuolella rautakehikkoiseen aitaan jäähdytellessäni kosteaa selkääni yön viileydessä, kokemani tavaton mielihyvän määrä, johtui ei pelkästään idyllisestä asetelmasta – tanssimusiikki, tanssin vastustamaton rytmi, naiset viehkeinä värikkäissä kellohameissaan, miehet korskeina, koivut vihreyttä ja suven tuoksua täynnä –, vaan ennenkaikkea siitä, että se mitä olin saanut, oli juuri tuo hellyys. Tanssijattaret olivat sen suoneet sekä minulle että muille miehille, emmekä me ”luomakunnan kruunut” ole sitä tienneet.

Mutta miksi kaukainen mielihyvä? Eihän viime kesästä ole vuottakaan. Vuosihan on lyhyt aika. Ehkä siksi, että tuossa hellyydessä oli jotain samanlaista, jota koin ollessani pikkupoika. Silloin kun maailma oli liian rankka juttu ja lohduttavan äidin lämpöiseen syliin oli ihana uinahtaa. Silloin kun aamulla oli suloista herätä auringon valon kiilaan, joka lastenhuoneen verhojen välistä lämmitti unisia silmäluomia. Nähdä pimeän yön jälkeen kullankeltainen valo, jossa pölyhiukkaset tanssivat sekä kirkkaina että elävinä ja aivan ääneti. Silloin kun näki uuden päivän koittavan eikä edellispäivän murheet enää painaneet mieltä. Murheet olivat jääneet äidin rajatonta lohtua täynnä olevaan syliin.

Sitä lohdutusta kaipaan vieläkin - ehkäpä noissa Suurlavan tuulahduksissa oli ripaus sitä samaa, ehkäpä niin kauniissa Onnen ruusut-sonetissa, että myös tanssien tuomana saattaa aavistaa lohdun ja hellyyden vaihtelevan leikin, juuri silloin kun arki on harmaa sekä hetkittäin elämä itsessään liian rankka juttu.

TanssipalvelinYleisönosastoKeskustelu