Kuikan lava (Tikkakoski, Jyväskylä)

[kuva]

Kuva Jari Colliander 25.8.2006

[kuva]

Kuva Jari Colliander

Julkaistu palvelimen keskustelupalstalla 14.6.2004 ja 16.6.2004.

"On tarkoin varjeltu salaisuus, että olen ajanut ajokortin vasta reilu vuosi sitten. Olen kertonut siitä vain noin parillekymmenelle lähimmälle ystävälleni ja noin parille sadalle tanssittajalle, ja lisäksi siitä tehtiin juttu paikalliseen sanomalehteen (olivat laatimassa juttukokonaisuutta ikääntyvistä autoilijoista eivätkä vissiinkään löytäneet kaupungin autokouluista vanhempaa ajo-oppilasta kuin minä).

Mutta kun Kalevan levikkialue ei kata edes koko Suomea, maailmasta puhumattakaan, tulkoon nyt kerrottua tässä. Mutta älkää kertoko kenellekään muulle.

Olen siis hyvin kokematon autoilija, ja osin siksi halusin lähteä tanssimatkalle Keski-Suomeen ja Savoon. Halusin saattaa itseni auton kanssa erilaisiin tilanteisiin ja selvitä (?) niistä yksin.

Hankin karttoja ja kirjoittelin itselleni muistilappuja ja ohjeita ennen matkaa, siivosin auton sisäpuolelta ja pesin ulkopuolelta. Ja sitten ei kun baanalle. Kaikki menikin aivan uskomattoman hyvin. Matkalla Keski-Suomessa sijaitsevalle mökille en ajanut kertaakaan harhaan... no okei, ajoin yhden kerran, mutta se johtui saamistani huonoista ohjeista.

Sitä minä vain ihmettelen, kun risteyksessä vasemmalle kääntyminen on niin paljon vaikeampaa kuin oikealle kääntyminen, niin miksi ihmeessä nelostiellä kaikki taukopaikat ja huoltoasemat tuntuvat olevan pohjoisesta etelään ajettaessa tien vasemmalla puolella. Ja etelästä pohjoiseen ajettaessa taas vasemmalla. Ensin se tuntui tietysti ihan loogiselta, vasemmalla tietysti, kuten tullessakin, mutta sitten tajusin että ei helkkari, joku on käynyt siirtämässä ne tien toiselle puolelle tulomatkani jälkeen. No, syömättä pärjää viisi tuntia ihan hyvin. Vessassa olisi kyllä ollut kiva käydä.

Mutta nyt menen asioiden edelle, minähän olin vasta päässyt mökille. Se oli vieras mökki, ja siellä oli kaikki tietysti eri tavoin kuin kotona, mutta ihan hyvin sain hiukset taivutettua ja ripsivärit ja huulipunat laitettua. Vein tanssikengät ja -hameen autoon ja ajattelin syödä jotakin, että jaksan tanssia. Tunnelma oli korkealla. Mitä tähän voisi enää toivoakaan... no musiikkia tietysti! Nurkassa oli pöytä, jolla oli kristallimaljakko, öljylamppu ja radio. Mistäs tämä radio oikein laitetaan päälle, no jo on kumma kun ei löydy nappulaa, ja toisessa kädessä on ruokalautanenkin, minäpäs istahdan tähän pöydälle ja... RTS!

Ei ollut enää pöytää. Oli vain pöydän kappaleita, ja mökin lattialla erikoisen näköinen kollaasi, jossa oli riisiä kalkkunakastikkeessa, lamppuöljyä ja lasinsirpaleita. Ja radio, josta ei vieläkään kuulunut mitään.

Olisin voinut itkeä, olisin voinut kirota, mutta sen sijaan heilautin huolettomasti hiuksiani kuin Scarlett O'Hara Tuulen viemässä ja sanoin: "En ajattele sitä tänään. Ajattelen sitä huomenna."

Hain uuden lautasellisen ruokaa (onneksi sitä oli) ja söin. Otin tanssilaukkuni ja suljin mökin oven, varmistin parikin kertaa, että se on lukossa. Istuin autoon ja... kröhöm, tuota noin... Peruuttaminen ei ole koskaan ollut vahvoja puoliani. En ole tarpeettomasti peruuttanut autokoulun jälkeen, ihan turhaa puuhaa minun mielestäni. Mökin pihasta ei kuitenkaan päässyt pois kuin peruuttamalla hyvän matkaa kapeaa kujaa pitkin.

Pähkäilin, että jos vain laittaisin peruutusvaihteen päälle ja painaisin varovasti kaasua, auto perääntyisi samoja jälkiä kuin tullessakin. Luonnollisesti se tekisi niin, eihän sitä nyt kukaan ollut liikuttanut tällä välin.

Se oli hieno ajatus teoriassa, mutta jostain syystä se ei käytännössä toiminut. Se sama ihminen, joka käy siirtämässä taukopaikat ja huoltoasemat tien toiselta puolelta toiselle, oli varmaankin liikuttanut myös autoani. Puu, joka ei tullessa hipaissutkaan autoani, rysäytti nyt vasemman sivupeilin ikävännäköisesti lyttyyn. Nousin autosta ja käänsin peilin takaisin oikeaan asentoon, mutta vähän outoon kulmaan se jäi. Mietin, mitä poliisi sanoisi sivupeilistä, josta ei näy kuin palanen tietä, mutta en uskaltanut isommin väännellä peiliä, kun pelkäsin, että se irtoaa kokonaan.

Olisin voinut itkeä, olisin voinut kirota, mutta sen sijaan heilautin huolettomasti hiuksiani kuin Scarlett O'Hara Tuulen viemässä ja sanoin: "En ajattele sitä tänään. Ajattelen sitä huomenna." Ja lähdin Kuikan lavalle.

Kun palasin lavalta väsyneenä mutta onnellisena, pysäköin auton sievästi mökin viereen. Otin tanssilaukkuni ja -kenkäni ja ajattelin, että nyt nopeasti lämpimään venyttelemään pohkeet ja jalkaterät, että ei tule kramppeja. Menin sisään... tai siis yritin mennä. Ovi ei nimittäin auennut. Avain oli oikea, mökki oli oikea ja ovikin oli oikea, mutta ovi ei auennut. Yritin voimalla ja vähemmällä voimalla, mutta ei. Yritin painaa ovea ja nostaa ovea ja kääntää samalla avainta, mutta ei, ovi ei auennut. Hyttyset söivät sääriäni. Minulle tulee hyttysenpistoista allerginen reaktio, ja allergialääke oli tietenkin sisällä mökissä. Tunsin myös, miten pohjelihakset kylmässä vähitellen jumittuivat niin, että minkään maailman venytykset eivät niitä enää laukaisisi.

Yritin heilauttaa huolettomasti hiuksiani kuin Scarlett O'Hara Tuulen viemässä ja sanoa: "En ajattele sitä tänään. Ajattelen sitä huomenna", mutta sitten tajusin, että nyt oli huomenna! Kello oli puoli kolme lauantain vastaisena yönä, minä olin keskellä ei-mitään, yksin, enkä päässyt sisälle mökkiin. Minulla oli kylmä, nälkä ja jano, ja hyttyset söivät edelleen sääriäni.

Kävin välillä autossa paossa verenimijöitä. Toivoin, että en olisi koskaan eronnut, sillä jos en olisi eronnut, en olisi alkanut käydä tansseissa, ja ennen kaikkea entinen mieheni olisi nyt tässä ja avaisi tuon helkkarin oven.

Kävin uudelleen kokeilemassa avainta lukkoon. Ei tulosta.

Häpesin ajatusta jo etukäteen, mutta tajusin, että minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin soittaa mökin luovuttajalle. Tuntui hirveältä herättää vanha mies kello kolmelta yöllä, mutta se kultainen ihminen sanoikin vain, että joo, se lukko on vähän hankala, ja neuvoi tavan, jolla saisin sen auki. Kuten sainkin.

Päästyäni sisälle mökkiin - kylmissäni, sääret sietämättömästi kutisten ja sekä pohkeet että jalkaterät krampissa - olisin voinut itkeä, olisin voinut kirota ja olisin voinut soittaa entiselle miehelleni ja sanoa, että en selvästikään pärjää ilman sinua. Sen sijaan heilautin huolettomasti hiuksiani kuin Scarlett O'Hara Tuulen viemässä, otin allergialääkkeen ja kaksi Crampitonia, menin nukkumaan ja ajattelin, että huomenna lähden Syvälahden lavalle.

Syistä, joista kerroin edellä, olin lauantaina Syvälahdelle saapuessani hieman väsynyt. Pyöriskelin lavan portailla ihmetellen, missä narikka on, kun korvani juuresta kuului BONG! llikkämieshän se siinä, täysin uusi tuttavuus. Heti piristyin! Sisältä löytyivät sitten Julia, JTH ja Sepe S. Oli kuin olisi kotiinsa tullut, kun paikalla oli palstatuttuja.

Tästä seuraavasta en ole varma, oliko se unta vai totta, mutta ehkä kesäillan lumous toi mukanaan yhden linnun aivan etelästäkin. Etelän varikseksi en kylläkään häntä kutsuisi, satakieleksi pikemminkin.

Miehille kiitos vauhdikkaista tansseista ja tunnelmallisista tansseista! Molempaa tanssinautintoa sain kanssanne kokea. Minun kirjoitukseni tällä palstalla tahtovat usein eksyä muihin asioihin kuin tanssiin, mutta te saitte minut taas muistamaan, että tämä on tanssivien ihmisten, tanssin harrastajien keskustelupalsta. Sen verran lennokasta oli meno teidän kanssanne. Railakasta foksia ja hitaampaa rytmiä, fuskun pyöritystä, sylitangoa, silmät-ummessa hidasta valssia ja notkeaa humppaa tuli teidän kanssanne tanssittua. Ja kun vielä muutama muukin haki, siinä oli tanssi-iltaa kerrakseen.

Syvälahdelle ei ollut tullut [8]suihkukoneellista japanilaisia, ei edes vaivaista bussilastillista japanilaisia. Mutta kuin korvaukseksi sain sieltä jotain paljon parempaa. Sain oivalluksen.

Kotimatkalla mietin, mitenkähän minun olisi käynyt sekä [9]Kuikalla että Syvälahdella ilman Juliaa ja palstatuttuja. Pahimmassa tapauksessa olisin saanut istuksia naistentuntiin asti. Naisia oli enemmän kuin miehiä, joten tämän keskustelupalstan ansiosta olin etulyöntiasemassa.

Kotimatkalla jotain yksinkertaisesti naksahti päässäni.

Ymmärsin, että lopetin keskustelun pinssistä symbolina [10]Twototangon kanssa osin siksi, että hän oli oikeassa. Pinssin tarkoitusta ei ole missään määritelty, ja siitä saattaa syntyä vääriä mielikuvia. Mutta myös minä olin oikeassa. Siinä oli kaksi ihmistä, jotka olivat molemmat oikeassa, mutta joiden kummankaan käsitys puheena olevasta asiasta ei ollut selkiintynyt. Siksi me jankkasimme. Nyt asia on minulle selkeä.

Olen tähän asti keskittynyt siihen, että saisin tanssituttuja, että ylipäätään saisin tanssista. Se minulle suotakoon, sen verran uusi olen näissä ympyröissä. Mutta nyt lienee aika, että alan minäkin puolestani antaa. Kun palstalla on ollut puhetta muiden kuin tuttujen hakemisesta, uusien hakemisesta, olen aina automaattisesti asettunut niiden "uusien" asemaan. Vasta nyt ihan oikeasti ymmärrän, että asetelma voisi olla toisinkin päin.

Naisetkin hakevat etupäässä tuttujaan. Ja kun ne tutut (ja suositut) miehet ehditään viedä, naiset saattavat jättää hakematta ketään. Pahimmassa tapauksessa on niin, että naistenhaulla istuu penkeillä yhtä suuri joukko naisia ja miehiä, ja kukaan ei hae ketään.

Olen alkanut tajuta, että jollekin vieraallekin miehelle tanssi minun kanssani voisi olla mieluisaa. Se voisi olla innoitus tulla lavalle toisenkin kerran. Ainakin se olisi parempaa kuin istuskelu, kun kerran tanssimaan on tullut.

Hyvät tanssit eivät synny siitä, että joku rakentaa tanssilavan ja palkkaa sinne orkesterin soittamaan. Hyvät tanssit eivät synny siitäkään, että joku perustaa tanssikoulun ja opettaa ihmisiä tanssimaan. Hyvät tanssit syntyvät siitä tunnelmasta, jonka luovat kaikki ne ihmiset, jotka tansseihin tulevat. Myös minä.

Tästä lähtien pidän pinssiä aina, myös kotipuolessa. Sen tarkoitus täällä ei ole näkyä vaan muistuttaa minua itseäni siitä, että tansseihin tulee jatkuvasti ihmisiä, joilla ei ole yhtään tuttua paikan päällä. Tästä lähtien haen kotilavallakin jokaisella naistentunnilla vähintään yhtä uutta (siis minulle ennestään tuntematonta) miestä ja naistentansseissa vähintään kahta uutta miestä. Eivätkä "uudet" tarkoita niitä taitavimpia tanssijoita, joita en ole tätä ennen uskaltanut hakea. Heidän edessään on hakijoiden jono ilman minuakin. Haluan hakea niitä uusia, jotka ovat tulleet toiveenaan ylipäätään päästä tanssimaan. Toivon, että minun hakuni innostaa heitä omalla vuorollaan puolestaan hakemaan muita.

Anteeksi, että tässä kirjoituksessa on varmasti paljon sellaista asiaa, jonka te muut olette oivaltaneet aikoja sitten, josta olette monta kertaa kirjoittaneetkin. Minä olen hidas ihminen, hidas ja kovapäinen. En opi lukemalla enkä kirjoittamalla. Opin vain kantapään kautta ja rautalangasta vääntämällä. Jos kukaan muu ei sitä tee, minun on tehtävä se itse. Ja nyt olen vääntänyt rautalangasta itselleni Tanssinet-pinssin merkityksen: Kannan pinssiä, koska haluan olla mukana tekemässä hyviä tansseja.

Elisa"