Helsingin keskustassa pääsee tanssimaan! [Tanssipaikat] (Josef 2008-04-11 12:42)
Kerrompa jotain, vaikka vanhan toistamiselle tuntuukin. Onhan palstalle kuitenkin tullut paljon uuttakin porukkaa viimeisen vuoden aikana, joten kirjoitampa.
Omat ensimmäiset lavakokemukset ovat 60-luvun puolivälin paikkeilta - kesältä kuuskytkuus, jolloin rippikoulupoikana ensimmäiset lavakokemukseni kävin hankkimassa. No joitakin juttuja aikaisemminkin. Itseasiassa se sijoittui aikaan, jolloin rautalanka oli jo rantautunut Suomeen, vanhat jivettäjät, tangoilijat ja polkkataiturit olivat siirtyneet perheitä kasvattamaan. Lavat olivat nuorten valloittamia. Vaikka kyllä se tanssimusiikki oli monipuolista, mutta erilaisia iltoja oli, oli niitä pop-iltoja ja sitten niitä perinteistä iltoja.
Kun tänä päivänä 14-18-vuotiaat tuskailevat paikkojen puutetta, mihin voisivat mennä iltojaan viettämään, niin meillä suurten ikäluokkien nuorilla ei niitä ongelmia ollut. Me menimme tanssilavoille, joita oli kuitenkin aika paljon tarjolla. Tosin kyllähän se matkanteko aina vaati vähän järjestelyjä, kun ei niitä kulkuneuvojakaan ollut liikaa tarjolla. Mutta kulkihan usein bussit, jollakin kaverilla saattoi olla auto ja olihan se peukalo. Meillä oli se hyvä paikka pysäyttää ohikulkijat, muutama kilsa lavalta se Pappilansalmen lossi. Sieltä sitten viime hetkessä sai kyydin.
Ne minihametytöthän sinne lavoille veti, ei se ollut kovinkaan tärkeää, soitettiinko musiikki levyiltä, vai oliko lauteilla joku stara. Ainakin alkuvaiheessa se tunnelma ujolla maalaispojalla oli jännittynyt.
Ei sillä ollut väliä mistä sinne lavoille olit tullut. Ei siitä isosta määrästä kukaan sellaisia alkanut arvailemaan. En ainakaan huomannut mitään sellaista, Lappeenrantahan se meidän seudun keskus oli ja sieltä sitten lähdettiin milloin millekin paikkakunnan useista lavoista. Tai usein sitten seutukunnan ykköspaikkaan - Risulahteen.
Ai niin, kuinka tansseihin valmistauduttiin. Saunan kauttahan reissuun lähdettiin. Suihkaus kainaloon ja baanalle. Ehkä kireet lannefarkut jalkaan, valkoiset tennarit ja tennissukat. Se oli yhdessä vaiheessa. Kun ei sillä niin väliä, miten se lattia luisti. Tavoitteenahan oli kuitenkin, että loppuillasta olisi päässyt sille vajaan neliön kokoiselle alueelle keskilattialle.
Luulen, että minun tanssi-innostukseni ei äidin maidosta tullut, vaan se isän nuorisoseuralaisuus oli ohjaavana ja sisarukset. mieluummin tanssireissuille muun urheilun lomassa työnnettiin, kuin olisi kielletty. Meillä se tanssi kuului yleissivistykseen siinä kuin uima- suunnistus- tai juoksutaitokin.
Kai sitä tuvassa vähän joskus treenailtiin, mutta pääasiassa lavalla ja käytännössä. Katselemalla ja kokeilemalla. Kun isä ja vanhemmat sisaret niitä kansantanhuja opettelivat, kai sitten jotain tarttui minuunkin.
Oppikoulussa meillä tyttölyseon kanssa järjestettiin yhteisiä illanviettoja, lopussa 1,5 tuntia tanssia. Ne oli aika kovia juttuja poikakoulun kasvatille, pääsi tyttöä lähelle - pieneksi hetkeksi. Sillä tunnelmalla sitten saattoi elää pitkään.
Mutta hiihtelyähän se tanssiminen pääasiassa oli, tangot, foksit ja muut yritettiin musiikin mukaan jotenkin ketkutella. Niin menivät suurinpiirtein kaikki, paitsi naapurin Petu ja ne tummat. Niillä oli se pitkä askel. Paitsi tietenkin valssia osattiin, yhteen suuntaan, sit jossakin vaiheessa toiseenkin.
Mutta humppaa menivät Lappeenrannan seudulla kaikki, tai ainakin tuntui. Ja sitä soitettiin, kansa "vaati". Paitsi ei tietenkään silloin, kun oli Danny show, tai pop-show, tai jos lauteilla oli Jormas, Beatmakers. Silloin vain vähän heiluttiin.
Olihan se tietenkin kesällä aika tiukka paikka keskiviikkotanssien jälkeen seuraavana aamuna kahdeksaan jo heinäpellolle ehtiä, kun yö kolmeen vierähti. Ja saattoi ne tanssireissut joskus vähän haitata sunnuntaiaamun suunnistuskisojakin. Saattoi jopa rastit olla vähän hukassa, kun minihameet mielessä pyöri.
Tämä edellä kerrottu tarina kertoo kuuskytluvun viimeisistä vuosista ja ehkäpä ripaus seuraavaakin vuosikymmentä. Mutta se on jo toinen tarina.